Quantcast
Channel: Puheenaiheet – Kotiliesi.fi
Viewing all 357 articles
Browse latest View live

Etäomaishoitaja on yleensä nainen

$
0
0

Suomessa noin 65 000 etäomaishoitajaa, joiden tilanne on sitova: apua ja hoivaa tarvitaan usein ja hoidettava asuu toisella paikkakunnalla.

Kevyempää hoivaa antaa moni. Työssäkäyvistä suomalaisista lähes kolmannes auttaa läheistään, joka esimerkiksi korkean iän vuoksi ei selviä arjesta täysin itsenäisesti.

Useimmiten etänä hoidetaan omaa vanhempaa. Hoivaaja on yleensä nainen, tavallisimmin 45-55-vuotias. Hän on usein työelämässä, mikä aiheuttaa paineita.

etäomaishoitaja

Helena Haanpää saa apua kaukana asuvalta tyttäreltään.

”Moni on joutunut hoivavelvotteiden vuoksi kieltäytymään työmatkoista, ylitöistä ja työpaikan illanvietoista”, kertoo dosentti Kaisa Kauppinen, jonka Helsingin yliopistolle tekemä tutkimus työn ohessa tapahtuvasta omaishoivasta on juuri ilmestynyt.

”Joissain tapauksissa etäomaishoitajat päätyvät alisuorittamaan, koska eivät elämäntilanteensa vuoksi voi ottaa vastaan koulutustaan ja osaamistaan vastaavaa työtä.”

Ratkaisuna etätyö tai yrittäjyys

On vaikea keskittyä työhön, jos äiti soittelee kymmenen kertaa päivässä. Kukaan ei halua tahallaan olla työpaikan heikoin lenkki. Siksi kaikki eivät uskalla kertoa tilanteestaan töissä.

Jotkut etähoitajat eivät halua kuormittaa työyhteisöään, vaan jäävät etätöihin, ryhtyvät yrittäjiksi tai jäävät kokonaan pois työelämästä. Tämä taas johtaa helposti syrjäytymiseen ja köyhtymiseen.

”Työelämän ja omaishoivan yhteensovittaminen onkin tärkeä asia myös tasa-arvonäkökulmasta”, Kauppinen sanoo.

Hän suosittelee työpaikoille esimerkiksi työaikapankkia, empatiaharjoitteita ja puhelinetikettiä. Sovitaan siis yhteiset pelisäännöt esimerkiksi siitä, kuinka monta kertaa äidin kanssa voi työpäivänä soitella.

Täyteläinen elämänvaihe

Etäomaishoitajien elämänvaihe monine vaatimuksineen on kuormittava.

”Monen mielestä se on silti hyvin täyteläinen vaihe, jota eivät vaihtaisi pois. Hoito ei ole vain draamaa, vaan myös molemminpuolista antamista ja hyvää tahtoa.”

Kauppinen uskoo, että vanhempien hoivaamisen taustalla on sukupolvien välinen solidaarisuus. Sekä tietysti rakkaus.

”Moni myös alkaa tilkitä yhteiskunnan antaman hoivan puutoksia. Kun tytär näkee hoitajan käyvän äidin luona vain varttitunnin visiitillä, hän kokee velvollisuudekseen tehdä itse enemmän.”

Lue Kotiliedestä 25/15 lisää etäomaishoidosta ja Riitta Palovuoresta, joka käy 400 kilometrin päässä auttamassa äitiään Helenaa. Jutun kuvassa Riitta ja Helena.

The post Etäomaishoitaja on yleensä nainen appeared first on Kotiliesi.fi.


Mörkö – kuinka jaksan läpi marraskuun

$
0
0

Minä olen yleensä hyväntuulinen ja simpsakka ihminen, mutta näin marraskuun säkkipimeillä sallin sisäisen, keskisuuren Mörköni tulla vapaasti näkyviin. Koska asun yksin ja teen töitä pääasiassa kotona, minulla ja Mörölläni on etuoikeus temmeltää rauhassa aiheuttamatta häiriötä muille ihmisille.

Koska olen ihan oikeasti yleensä hyväntuulinen ja simpsakka ihminen, en voi välttyä äkillisiltä hyväntuulisuuden humauksilta. Nämä humaukset syntyvät useimmiten pienistä ja tavallisista asioista, mutta en missään tapauksessa kieltäydy vastaanottamasta isojakin onnenailahduksia.

Luetteloinnin, järjestyksen ja helppolukuisuuden ystävänä esitän nyt teille luettelon muutamista asioista, jotka ovat onnistuneesti viime viikkoina ohittaneet tympeän Mörköni valvontatoimet.

1) Uudet silmälasit. Ne olivat tarjouksessa, ja pokat ovat todella coolit. Pääni pieneni silmämääräisesti noin 20 prosenttia, ja näen taas kirkkaasti kauas.

2) Makuuhuoneeseen lentänyt talitiainen. Se kävi määrätietoisen oloisesti kakkaamassa kirjahyllyyn ja lensi saman tien ikkunasta ulos.

3) Kirjamessuilta rohmutut uudet kirjat. En ostanut liikaa vaan sopivasti, ja kasassa on minulle aiemmin vieraita kirjailijoita. Jännittää.

4) Uusi juhlakolttu. Se oli 70 prosenttia alennuksessa ja supertyylikäs. Eikä ainaisen musta vaan eksoottisen musta-valkoinen!

5) Biljoona valokuvaa lokakuun upeasta ruskasta. Käsittelen niitä erilaisilla tietsikan kuvankäsittelyohjelmilla – ja teen salaa taidetta.

6) Onnistunut katkaisuhoito pikkuhiljaa syntyneestä sokeriaddiktiosta. Enää ei tee mieli lähteä öisin ajamaan lähimmälle bensa-asemalle karkin perään. Eikä mistään löydy enää suklaajemmoja, VAIKKA KUINKA ETSISIN.

7) Edellisen kohdan seurauksena kuin itsestään kadonneet pari kiloa elopainosta. Ehkä siksi pää näyttää 20 prosenttia pienemmältä?

8) Lakanoiden vaihto. Ei se pölyä nostattava hikinen askare sinänsä, vaan se vertaansa vailla oleva tunne, kun pujahtaa puhtaiden lakanoiden väliin.

9) Vuosi sitten ostettujen mustien nahkahansikkaiden löytyminen vaatehuoneesta. Huom! Molemmat löytyivät. Vain kahden tunnin etsimisen jälkeen.

10) Kauppamatkalla kotipihalta tavattu vipeltävä metsähiiri. Se EI OLLUT ROTTA vaan suloinen, nappisilmä metsähiiri.

11) Vanhat television komediaklassikot: Pitkän Jussin majatalo (Fawlty Towers), Maanalainen armeija iskee jälleen (Allo’ Allo’) ja Ruutiukot (Dad’s Army). Naurattavat ääneen kymmenennelläkin kerralla.

12) Jarkko Nieminen. Yksi Suomen kaikkien aikojen kovimmista urheilijoista – ja hieno mies –päätti urheilu-uransa. Tämä aiheuttaa kaihomieltä mutta ei tunnu missään tapauksessa pahalta. Hei hei, Jarkko, ja kiitos!

Tässä kävi tietysti vanhanaikaisesti! Kirjatessani näitä asioita – mikä kävi muuten varsin joutuisasti – tuli tosi hyvä mieli! Pieniä asioita, suuria asioita… Kaikesta laillisesta on lupa nauttia. Ja keskellä mustinta, pimeää vuodenaikaa hyviä asioita kannattaa listata.

PS. Minua on aina huvittanut se, että Tove Janssonin Mörkö on naispuolinen. Ruotsiksi häneen viitataan kirjoissa sanalla ’hon’.

The post Mörkö – kuinka jaksan läpi marraskuun appeared first on Kotiliesi.fi.

Reidar Särestöniemi – Pohjolan Picasso

$
0
0

Reidar syöksyy saunan ovesta ulos ja hyppää pää edellä uima-altaaseen. Keskelle taidegalleriaa rakennetun altaan valaistus on suunnattu niin, että taulut kuvastuvat veteen. Teostensa keskellä ui partasuinen taiteilija. Onnellisena kuin hylje.

Komean hirsikolossin syvä uima-allas ulottuu kaksikerroksisen gallerian perustuksiin asti. Se hohkaa lämpöä ja samalla kosteuttaa taideteoksia.

Jokainen työpäivä Särestössä päättyy saunaan.

“Mie pesen päivän ittestäni”, Reidarilla on tapana sanoa.

Saunominen on myös vierailujen kohokohta. Särestön lauteilla ovat hikoilleet niin professorit, maaherrat kuin ministeritkin. Presidentti Kekkonen on poikennut saunomassa Lapin hiihtoretkillään. Samoin Espanjan tuleva kuningas, kruununprinssi Juan lensi tervehdyskäynnille helikopterilla.

Särestössä ei käy aika pitkäksi, sillä Reidar on todellinen seuramies. Erityisesti naistoimittajat ovat innostuneet kiehtovasta Lapin miehestä punaiseksi värjättyine partoineen ja miilunpolttajan silmineen.

Perhettään taiteilija varjelee ulkopuolisilta, mutta ystävät ja arvovieraat eivät koskaan lähde Särestöstä ilman, että he käyvät tervehtimässä myös Reidarin Alma-äitiä ja Matti-isää.

Reidar Särestöniemi Pohjolan Picasso

Ateljee on yhä suurin piirtein siinä kunnossa, johon se jäi taiteilijan kuoltua.

Tanssiva taiteilija

Eletään kesän kukkeinta aikaa. Reidar on tehnyt jo 15-tuntisen työpäivän. Hän on aloittanut maalaamisen aamuvarhaisella ja jatkaisi vielä aamuyölläkin, mutta tänään istutaan iltaa ystävien kesken. Keittiön liedellä porisee Reidarin itse keittämä kuivalihakeitto, johon lihat on ostettu syksyllä poroaidalta.

Usein hän kokkaa myös turskaa tai ruijanpallasta, jonka monikiloisia päitä hän paistaa uunissa. Hän on oppinut kotoaan, että kaikkea pitää olla paljon: Kun kerran keitethän, niin keitethän kans. Taiteilijan päivärytmi elää vuodenaikojen mukana. Parasta maalausaikaa ovat kevät ja kesä, sillä sydäntalvella työntekoa vaikeuttaa valon puute. Vaikka korkeassa työhuoneessa on työpöytä isojen ikkunoiden edessä, aggregaatin tuoma sähkövalokaan ei riitä.

Talvi on ollut aurinkoa rakastavan taiteilijan vihollinen lapsesta asti. Turistien rakastamaa ruskaakin hän vihaa – se kertoo säälimättä pit­kän pimeän lähestymisestä.

Mutta auringon paistaessa läpi vuorokauden, Reidar maalaa inspiraation vallassa. Avarassa atel­ jeessa soi aina musiikki. Usein se on Tšaikovskia, Sibeliusta tai hänen perulaissyntyistä suosikki­ sopraanoaan Yma Sumacia, jonka tahtiin Reidar tekee balettimaisia liikkeitä tai intoutuu itämaiseen tanssiin. Liikehdintä muistuttaa enemmän rituaali­ tanssia kuin maalaamista. Välillä hän on kontallaan, välillä kurkottelee siveltimellään korkeita kaaria.

Maalaustelineillä on värikkäitä öljyväritöitä ja lattia täynnä suuria maaliläiskiä. Aamun valje­ tessa Reidar löytyy nukahtaneena keinutuoliinsa.

Reidar Särestönniemi koti

Reidar syntyi seitsenlapsiseen perheeseen Säreistön tilalle. Perhe sai elantonsa maanviljelystä ja poronhoidosta. Vuonna 1965 hän rakennutti pitkälti taulujensa myynnistä saaduilla varoilla oman ateljeekodin, näköetäisyydelle omasta syntymäkodistaan.

Maailmankansalaisen intohimot

Noustaan ateljeesta yläkerroksiin. Reidar istuu tuohiseinäisessä aurinkohuoneessaan. Täällä hänellä on tapana mietiskellä syntyjä syviä, kun galleriassa vieraita menee ja tulee. Hän selailee jut­ tuja Särestöstä. Melkein kaikki artikkelit alkavat kuvauksella saapumisesta tiettömien taipaleiden taakse. Venematka tekee vaikutuksen.

Omalle väelle kulkuyhteydet ovat haastavat, etenkin Antulle, jonka tehtävänä on kuljettaa veljensä parimetrisiä tauluja kiikkerällä jokive­ neellä Kaukoseen. Onneksi Reidar on päättänyt ostaa talveksi lumikiitäjän, seudun ensimmäisen moottorikelkan.

Reidar on aikaansa edellä eikä ole muutenkaan mikään tavallinen Lapin mies, vaan hänellä on taka­ naan pitkät taideopinnot ja laaja perehtyneisyys maailman kirjallisuuteen, taiteisiin ja filosofiaan. Kaiken mahdollisen opiskelu näkyy painona atel­ jeen kirjahyllyssä.

Yksi hänen intohimoistaan on puutarhan hoito. Maailmanmatkoiltaan hän lähettää aina kirjeitse kotiin kukkasipuleita. Ateljeen keittiön palmutkin ovat Amsterdamin matkan tuliaisia.

Reidar Säreistönniemi ateljee

Uima-altaan reunalle ripustettu Rakastavaiset yöauringon sillalla esittää kahta viiksekästä hyljettä.

Reidar elää korvessakin kansainvälisesti. Kaikki lähtee vaatetyylistä. Kun hän maalaa hylkeitä, pukeutuu hän Anu Pentikillä teettämiinsä hyl­ keennahkaliiveihin. Valtavasta garderobistaan hän valitsee mahdollisimman originelleja asuja, tur­koosin thaisilkkitakin tai afganistanilaisen turkin, jonka selkää koristaa punainen ruusu.

Myös Reidarin koirat ja linnut ovat julkkiksia. Sisällä pirtissä hän on hoitanut riekonpoi­ ka Albertia, jonka jälkeen hoivaa on saanut loukkaantunut tilhi, Albert II. Pihapiiri vilisee hanhia, joille kuria pitää ammuttuna löydetty Joutsen Kuitukaula.

Kotiin Reidarilla on aina ikävä. Onpa hän sitten Pariisissa tai Kreikan saarilla, täytyy hänen ala­ ti tietää mitä Särestössä tapahtuu. Syntymäseu­ tu on niin rakas, että hän murehtii lakkaamatta luonnon kohtaloa:”Kuinka käy herkän suon? Mi­ten käy veljeni, Ounasjoen?”

Taloihinsa hän on halunnut parvekkeita moniin suuntiin. Saunan parvekkeelta on näkymä Ounas­ joelle. Samalla kun vilvoitellaan, puhuu Reidar vaikutusvaltaisille vierailleen rakkaan jokensa puolesta.

Itsensä Reidar tuntee erilaiseksi. Hän ei voi olla sitä, mitä oikeasti on. Ainoastaan hänen teoksis­ saan hylkeet halailevat toisiaan viiksekkäinä. Sylei­ leviä partamiehiä töihin tulee vasta sen jälkeen, kun homous poistetaan rikoslaista 1971.

Taidetta seinähirrestä

Reidar Särestöniemi löysi taidetta joka paikasta, jopa seinähirrestä.

Tuli tuhoaa kokonaisen elämän

Kevättalvella 1981 alakuloinen Reidar makaa uuden kotinsa makuuhuoneessa, isossa sängyssä keskellä huonetta. Leveässä kelosta tehdyssä sängyssään nukkuu lehmäntaljan päällä Sielu-koira.

Uusi talo tuntuu tyhjältä eikä maalaaminen suju. Uuden vuoden yönä 1977 oikosulusta syttyneestä tulipalosta hän ei ole selvinnyt. Se on ollut viimeinen niitti vanhempien kuolemien jatkona.

Tuli on vienyt kaikki ne taulut, jotka Reidar on halunnut pitää itsellään sekä muistot, joita hän oli saanut lapsuuskodistaan.

Tuhkana ovat vaatteet, brasilialaiset villisiannahkat, japanilaiset puupiirrokset, banjot ja mandoliinit sekä valtaosa runomuotoisista päiväkirjamerkinnöistä, joista Reidar on suunnitellut tekevänsä kirjan.

Reidarin kohtalo koskettaa ihmisiä. Presidentti Kekkonenkin lahjoittaa lohdutukseksi arvokkaan taidekirjakokoelmansa. Uusi ateljee on noussut ennätysajassa: neljässä kuukaudessa ja 13 päivässä. Reima Pietilän suunnittelema hirsilinna on 21 metriä pitkä ja kymmenisen metriä korkea. Reidarin toiveesta talo on noussut kauemmas rannasta. Hän ei enää kestä nähdä jokea, jonka valjastamista hän pelkää. Sitä hän ei osaa aavistaa, että Ounasjoki virtaa vielä hänen kuoltuaankin vapaana.

Alakerrassa on ateljeen lisäksi iso leivinuuni, takka ja pirtti. Ylhäällä ovat makuuhuoneet. Sielulle on rakennettu omat rappunsa, joiden askelkorkeus on bernhardilaiselle juuri sopiva.

Viimeiseen taloonsa Reidarin on halunnut kolmannen kerroksen, jotta näkisi sieltä koko Ylläksen tunturirivistön. Hän haluaa tavoittaa huiput, vaikka ei sinne enää jaksaisikaan kivuta.

 

Lähteet: Särestöniemi-museon museonjohtaja Anne Koskamon haastattelu, Marjut Aikio: Särestö: taiteilijan koti (2005), Eeli Aalto: Reidar Särestöniemi (1976), Eeli Aalto: Reidarin värilliset aistimukset, Yle, Elävä arkisto (1973), Oiva Arvola: Luovan ihmisen vaikeuksia – Reidar Särestöniemen haastattelu,KALTIO 2/1965. Juha Ilvas: Reidar Särestöniemen maailma (2000).

Reidar Särestöniemi: Arktisia elementtejä = Arctic Elements (2008).

Särestöniemi-museo, Kaukonen, Kittilä

Lue lisää:

Kulttuurikoti Villa Randala on Naantalin helmi
Taalainmaa: Carl Larssonin taiteilijakoti
Värikäs ite-taiteilija Enni Id
Kauko Röyhkä: ”Olen joutunut olemaan isä itselleni”

The post Reidar Särestöniemi – Pohjolan Picasso appeared first on Kotiliesi.fi.

Li Andersson: Rohkeasti räväkkä

$
0
0

Eurovaaleissa äänivyöryn saanut Li Andersson on elämänsä taitekohdassa. Vasemmistolaisiin arvoihin hän kasvoi turkulaisessa taiteilijakodissa. Vaikka elämä on täyttä politiikkaa, haaveena on myös perhe.

Li Andersson

Nuori mies lähestyy Li Anderssonia, 27, Turun pääkirjaston portailla ja kysyy saako ottaa tästä kännykällään kuvan. Kyllähän se poliitikolle sopii.
– Mä pistän tän sun fb-seinälle, myhäilevä kulkija huikkaa ja häviää kirjaston ovesta sisään.

Kylmässä kesäsäässä värjöttelevä flunssainen Li Andersson (vas.) on Turussa julkkis. Kovaa nousua politiikassa tekevä vasemmistonuorten puheenjohtaja ja kaupunginvaltuutettu tunnetaan toki muuallakin. Ropisihan hänelle kevään eurovaaleissa yli 47 000 suomalaisen ääni. Mepin paikkaa sillä ei aivan irronnut.

Tapaamme Linnankadun varrella sijaitsevassa kirjastossa, koska se on Li Anderssonille yksi tärkeimmistä paikoista Turussa. Hän istuu siellä usein kirjoittamassa, pitää kokouksia ja viettää muutenkin aikaa.
– Tää on mun työhuoneeni, kun olen Turussa. Tämä on kaikkiaan erittäin onnistunut kirjasto, joka toimii kuntalaisten olohuoneena. Kävijöitä on enemmän kuin lainaajia.

Li Andersson

Heti aamupäivästä lehtienlukusali on kansoitettu. Li kulkee tiloissa kun kotonaan. Erityisen tyytyväinen hän on siihen, miten kirjaston moderni osa on yhdistetty 1900-luvun alun kirjastorakennukseen.
– Turussahan on aina väännetty kättä vanhan ja uuden yhdistämisestä. Tässä on nyt ainakin onnistuttu.

Li on paljasjalkainen turkulainen. Jo lapsena hän oli hirmuinen lukutoukka ja asioi Suurtorin laidalla sijainneessa Lasten ja nuorten kirjastossa.
– Hengailimme isän kanssa siellä tosi paljon. Usein meiltä oli kirjojen palautukset myöhässä, joten kirjaston tädit tiesivät meidät hyvin.

Kirjasto on Li Anderssonista niin olennainen kuntapalvelu, että “jos kirjastoja ei olisi olemassa, joku innovoisi ne.”

Nuoruus Aurajoen rannassa

Suuntaamme kirjastolta Aurajoen rantaan. Tuulee kylmästi. Joen sameassa vedessä kelluu jättimäisiä muovisorsia. Li Andersson haluaa näyttää Aurajoen varresta elämänsä tärkeitä paikkoja, kuten Turun ruotsinkielisen lukion, nuorisotalon ja kaupungintalon.

Li Andersson

Hän kävelee kädet farkkujen takataskuissa. Selässään hänellä on retkeilyreppu. Useammankin vastaantulijan pää kääntyy hänen kohdallaan.

Li viittilöi Aurajoen toiselle puolelle. Siellä on lohenpunainen Katedralskolan, jossa hän kävi lukion.

– Lukioaikana liityin vasemmistonuoriin ja aktivoiduin suomenruotsalaisessa oppilasjärjestössä, jossa oli paljon maailmanparantajahenkistä porukkaa. Puhuimme demokratiasta ja sukupuolirooleista kouluissa. Välillä tultiin myös jokipenkereelle istumaan.

Läntisellä rantakadulla, Auransillan kupeessa toimi Lin nuoruudessa nuorisotalo, jossa tapahtui 2000-luvun alussa “vaiks mitä”. Nyt kiinteistössä on trendikäs ravintola.
– Hienoa, että Turku on kasvattamassa mainettaan ravintolakaupunkina, mutta ei pitäisi myöskään unohtaa tällaisia matalankynnyksen paikkoja. Nuoret tulevat nuorisotaloille, kun ne sijaitsevat hyvällä paikalla ja ovat kunnollisiin aikoihin auki.
– Meillä oli nuorisotalolla lähinnä kolme nahkasohvaa ja bilispöytä, ja se riitti aika hyvin. Nuorisotyöntekijöille saattoi puhua asioistaan.

Kaksi kotia

Pyöräilijöitä suhahtelee ohitsemme. Li kertoo olevansa itsekin innokas pyöräilijä, mutta juuri nyt hän ei voi ajaa – pyöränavain kun on joutunut hukkaan.
– Olen luottavaisin mielin, että se löytyy.

Li Anderssonin lapsuudenkoti oli ruotsinkielinen ja arvomaailmaltaan vasemmistolainen. Kotona ei kuitenkaan puhuttu politiikkaa, laulettu työväenlauluja eikä käyty vappumarssilla.

Hänen isänsä Jan-Erik Andersson on kuvataiteilija ja äiti Siv Skogman työskentelee toimittajana Åbo Underrättelse -lehdessä. Vanhemmat erosivat Lin, perheen ainokaisen ollessa pieni.
– Mulla oli vilkas mielikuvitus ja leikimme parhaan kaverini kanssa pitkiä leikkejä Samppalinnan puistossa ja Martissa.
Veljen Li sai 17-vuotiaana, kun hänen isänsä ja tämän uusi puoliso saivat lapsen.
– Asuin lapsuuteni vuoroviikoin äidin ja isän luona. Viikonlopuiksi yritin kyllä isän luokse, koska taiteilijana hän harjoitti hieman vapaampaa kasvatusta kuin äiti.

Li Andersson

Käymme kääntymässä joen toisella puolella, Vuorikadulla, katsomassa kerrostaloa, jossa Li asui isän, tämän puolison ja heidän pienen poikansa kanssa. Vieressä näkyy yläaste, St Olofs skolan, jota Li kävi.
– Asuimme aika ahtaasti kaksiossa, eikä kukaan meistä ollut innokas siivoomaan.

Äänikuningatar

Nykyisin Li Andersson hyppää noin kolmesti viikossa Turussa junaan ja käy hoitamassa vasemmistonuorten puheenjohtajan tehtäviä Helsingissä. Siellä asuu myös hänen poikaystävänsä, josta udeltaessa hän pistää suunsa suppuun. Turussa Li vakuuttaa viihtyvänsä mainiosti.
– Mulla on vahva kotipaikkaidentiteetti.

Kun ryhdymme puhumaan eurovaalien äänipotista, Li menee hiljaiseksi. Mutta vain hetkeksi.
– Sitä on melkein vaikea sanoin kuvailla, miten hienolta luottamus tuntuu. Sain varmaan ääniä yli puoluerajojen mutta myös nuorten, liikkuvien äänestäjien ja varmasti vielä puolueen peruskannattajienkin ääniä. Edellisissä EU-vaaleissa vasemmiston viisi menestyneintä oli naisia ja kaksi heistä alle 30-vuotiasta. Emme ole enää ukkopuolue.

Li sanoo olevansa feministi.
– Haluan näyttää, että nuorten naispoliitikkojen ei tarvitse mukautua rooliin, jota meille tarjotaan. Meille annetaan helposti hoidettavaksi esimerkiksi sosiaali- ja terveyskysymykset. Minä olen raivannut tilaa puhumalla myös taloudesta haastaen esimerkiksi Aleksander Stubbin.

Oman punavihreän vasemmistolaisuutensa ytimeksi hän määrittelee oikeudenmukaisuuden. Ja siitä hän puhuu mielellään.
– 2000-luvulla, jolloin Suomessa meni hyvin, ei korjattu 1990-luvulla luotua eriarvoisuutta vaan syvennettiin sitä. Se näkyy nyt muun muassa pitkäaikaistyöttömien joukkona. Myös nuorten elämä pätkätöiden varassa on epävarmaa. Kannatan ihmisille perustuloa ja haluan johtajilta ylisuuret palkkiot pois.

Hän myöntää, että ihmisten tyytymättömyys on kanavoitunut ääniksi paitsi perussuomalaisille niin myös vasemmistoliitolle.

Li puhuu kiihkeästi ja havahtuu, että olemme ohittaneet paikan, jossa hän viettää paljon aikaa. Se on 1800-luvun alussa valmistunut Turun kaupungintalo Aurakadulla. Hän on toiminut vasemmistoliiton valtuutettuna vuodesta 2012.

Luovaa hulluutta

Kun Liltä kysyy, mitä hurjaa hän on nuorena tehnyt näillä kulmilla, hän menee hämilleen
– En mä varmaan hurjemmasta päästä ole ollut. Down by the Laituri -festivaalin aikoinakin hengailimme lähinnä porttien ulkopuolella.

Li Andersson

Turun kaupunginteatterille johtavan sillan kupeessa Li pysähtyy.
– Mun isä on suunnitellut tän Teatterisillan kuvion ja toisella puolella olevan taideteoksen. Muistan sillan avajaiset. Tässä oli niin paljon ihmisiä, että tuntui kuin silta olisi notkahdellut.

Vaikka hän arvostaa isänsä töitä, teininä oli vaikea suhtautua tämän taitelijapersoonaan.
– Isä oli niin huomionhakuinen. Mä olin 8-vuotias, kun se raahasi mut johonkin tv-ohjelmaan, jonne se halusi maalata kasvonsa. Mä kilahdin sille ja sanoin, että onko pakko olla aina noin outo?
Toisaalta hän oppi isältään luovaa hulluutta. Se on auttanut uskomaan itseensä politiikassa, vaikka kaikki eivät olisi asioista samaa mieltä.

Ongelmia Venäjällä

Li Andersson opiskelee Åbo Akademissa kansainvälistä oikeutta, Venäjän kieltä ja kulttuuria. Hän on perehtynyt ihmisoikeuslainsäädäntöön ja pakolaisoikeuteen. Opinnot ovat gradua vaille valmiit. Ne pitäisi saattaa vuoden sisällä loppuun, jotta hänen opinto-oikeuttaan ei lakkautettaisi.

Venäjän eri kolkat ovat tulleet Lille tutuiksi lukuisilla maahan tehdyillä opiskelijareissuilla.
– Nyt Venäjän poliittinen tilanne on ongelmallinen. Venäjä eristäytyy Euroopasta. Homopropagandalait ja Krim ovat siitä esimerkkejä.
Hän pitää tärkeänä, että Suomi tukee tavallisten venäläisten kanssakäymistä lännen kanssa.
– Heidän pitää päästä näkemään miten toimii järjestelmä maassa, jossa on aidosti sanan- ja mielipiteen vapaus eikä korruptiota.

Tähtirooli Muumipeikossa

Kesäpäivä vaihtuu koleasta siedettävään. Tulemme Ursininkadulle, vanhan puutalon luo, jossa toimii Turun Nuori Teatteri. Siellä Li esitti yläaste- ja lukioikäisenä lastenteatteria.
– Se oli hirveän hauskaa. Teimme kaiken itse siivoamisesta lähtien. Viimeinen roolini oli tähtiroolini. Esitin Muumipeikko ja pyrstötähti -näytelmässä hahmoa, joka asuu kahvipurkissa ja kerää nappeja. Hahmo kävi läpi muodonmuutoksen, ja siinä sai tehdä hyvin fyysistä teatteria.

Hän myöntää haaveilleensa näyttelijän työstä mutta ei kuitenkaan pyrkinyt Teatterikouluun.
– Muut asiat kiinnostivat lopulta enemmän.

Kun väitän, että Li Andersson ei ole ehtinyt politikoinniltaan tehdä oikeita töitä, ääni kohoaa.
– Olen työskennellyt hotellin vastaanotossa, tarjoilijana, Greenpeacen feissarina, toimistotöissä, vasemmistonuorten piirisihteerinä, Muumimaailman kassalla sekä lajitellut hedelmiä Ranskassa. Ne ovat kylläkin olleet kesätöitä, työharjoitteluja ja määräaikaisia töitä.

Meille tulee nälkä ja lähdemme etsimään lounaspaikkaa. Li kertoo olevansa kasvissyöjä. Eerikinkadulla poikkeamme kauppahallissa. Siellä Li käy joskus kahvittelemassa Sinisen junan kahviossa. Pikkutyttönä hän kävi hallissa mummonsa kanssa. Koska Li ei ole varsinaisesti ruoanlaittaja, halli ei ole hänen ostospaikkansa.
– On vain kolme eri ruokaa, joita mä laitan.

Räväkkä haluaa perheen

Suosittu ravintola Blanko Aurakadulla on lounastajia täynnä. Li vilkaisee puhelimestaan nopeasti uutiset, kuten Stubbin hallituksen uudet ministerit, ja ihmettelee niitä hetken.

Lähipöydissä puhutaan vahvaa Turun murretta. Lin puheessa se ei kuulu. Sujuvan suomen alta pilkottaa hetkittäin hänen äidinkielensä, ruotsi.

Li Anderssonilla on räväkän poliitikon imago.
– Minut tunnetaan tiukan linjan vassarina. En kannattanut vasemmistoliiton hallitukseen menoa.

Mutta ei hän pelkää myöskään jäävänsä räväkän rooliin kiinni.
– Roolithan muuttuvat iän myötä. Perspektiivi asioihin muuttuu usein myös perheen myötä, ja kyllä minäkin sellaisen joskus haluan.

Kuinka paljon nuori nainen on valmis panemaan likoon aatteidensa vuoksi? Olihan hänen henkensä uhattuna Jyväskylän kirjastossa reilu vuosi sitten tapahtuneessa puukotusvälikohtauksessa. Li oli paikalla puhumassa kirjastaan Äärioikeisto Suomessa.
– On päiviä, jolloin väsyttää ja ottaa päähän, mutta ihmisiltä saamani hyvä palaute suoruudestani antaa taistelutahtoa. Se surettaa, että keskusteluilmapiiri on mennyt Suomessa paikoitellen hyvin asiattomaksi ja henkilöön käyväksi. Mutta en mä pelkää.

Tällä hetkellä politiikan teko on “melkein sata prosenttia” hänen elämästään.
– Jos en tee politiikkaa, nukun. Tietysti mä hengailen myös ystävien kanssa, mutta silloinkin puhutaan vähän politiikkaa. Myös poikaystävä on arvoiltaan vasemmistolainen.

Li sanoo elävänsä erittäin kiinnostavia aikoja. Vasemmistonuorten puheenjohtajuutta on vuosi jäljellä. Ensi keväänä on eduskuntavaalit, joissa hän toivoo pääsevänsä vihdoin läpi.

Viime kerralla hänen saamansa äänet riittivät varasijaan. Paavo Arhinmäen haastamiseen vasemmistoliiton puheenjohtajana hän ei välitä ottaa kantaa.
– Mutta kyllä tässä jonkinlainen taitekohta elämässä on edessä.
– Olen usein sanonut, että tulevaisuuden unelmani on tulla onnelliseksi. Ja tietysti se, että voisi jättää maailman jälkeensä vähän parempana paikkana kuin mihin tuli.

Turkuko romanttinen?

Aurinko jo pilkottaa, kun lähdemme nousemaan Taidemuseon mäelle.
– Nyt me olemme täällä Ilkka Kanervan kotikulmilla, Li sanoo.

Li Andersson

Hän vakuuttaa tulevansa tämänkin kokoomuspoliitikon kanssa hyvin juttuun. Kerran he kävelivät samaa matkaa torille, mutta yhdessä ei kuitenkaan kahviteltu.
– Politiikassa asiat riitelevät, eivät ihmiset. Ilkkahan on sellainen kansanmies, joka morottaa kaikkia.

Aurakadun ja Tornikadun kulmassa seisovan Leninin patsaan viereen Li ei suostu kuvattavaksi.
– Sitä en oikein jaksa, kun multa usein tivataan suhdettani 1970-luvun taistolaisuuteen. Mutta mähän tulin mukaan puoluepolitiikkaan vasta vuonna 2008.

Viereinen Puolalan puisto on paikka, jossa Li on istuskellut nuorempana useinkin kesäiltaisin.
Ai, että onko Turku romanttinen kaupunki?
– Monet helsinkiläiset tuntuvat tykkäävän niin. Kyllä mäkin sen allekirjoitan vaikkei se ole ensimmäinen asia, joka mulle tulee kaupungista mieleen.

Kun otamme kuvia Turun taidemuseon edessä, Li alkaa haaveilla kesälomamatkastaan, joka on huoleton reppureissu Makedonian kautta Belgradiin.

Sitten Li puristaa lujasti kättä ja kiiruhtaa istuntoon kaupungintalolle.

 

Kuvat Ari Heinonen

Artikkeli on julkaistu Kotiliedessä 15/2014.

 

The post Li Andersson: Rohkeasti räväkkä appeared first on Kotiliesi.fi.

Nukkekoti valmistautuu jouluun

$
0
0

Ei voi olla totta. Piparkakkutalo on vain parin sentin korkuinen, mutta aivan täydellinen sokerikuorrutteineen ja karamellikoristeineen. Haukata ei silti kannata, sillä talo on tehty Fimo-massasta ja sen koristeena on ikkunakalvoväriä.

Nukkekotiinsa piparitalon rakentanut Maria Malmström ripottelee vielä päälle lumeksi perunajauhoa. Katson ihanuutta lähempää, ja mitä ihmettä, talo tuoksuukin ihan piparilta!

– Ripottelin kaulittuun massaan kanelia ennen paistamista. Näin siihen tulee elävämpi pinta ja myös joulun tuoksu, hän selittää.

Joulun tuoksu. Se on Marialle tärkeää, melkein yhtä ihanaa kuin puun tuoksu. Se tuo entisen puusepän mieleen haikeuden, jota nukkekotiharrastus lievittää

Nukkekodin joulusisustus

Missään ei oikaista vain sen takia, että joku olisi liian pientä tehtäväksi. Kuuseen väsätään koristeet ja paketteihin kauniit nauhat.

Pakotie ja terapiaa

Maria sai 18-huoneisen nukkekodin, Väinölän, lahjana mieheltään vuosituhannen vaihteessa. Puusepäksi opiskellut Esa teki sen artesaanityönä vaimolleen.

Maria oli lumoutunut. Ei hän nukeista niin piitannut, mutta rakasti sisustamista. Vanhassa omakotitalossa Tammelassa tila ja raha olivat panneet rajoja sisustusinnolle, mutta nukkekodissa rajana oli vain mielikuvitus ja omien sormien taito.

Niinpä hän ryhtyi täyttämään Väinölää omilla haaveillaan.

– Sinne sain himoitsemani biljardipöydän ja Billnäsin kalusteet. Sekä tiilenpunaisen sohvan. Sitä ihailin, kun harmitti, että mies oli mennyt valitsemaan meille harmaan sohvan.

Mutta on Väinölässä paljon sellaistakin, jota Marialla jo on, kuten Arabian astioita ja Agatha Christien kirjoja. Ja leluja, joista Maria pienenä piti: intiaanipäähine, jousia ja nuolia, höyrykone. Näitä löytyy myös normaalikokoisina olohuoneen vitriinistä, sillä sekä Maria että Esa tykkäävät leluista ja lapsellisista jutuista.

– Kun pyysin lahjaksi käsityölehteä, Esa tilasi Mustanaamion, Maria kertoo, ei edes pahoillaan. Nukkekodista tuli Marialle myös pakotie, ainoa mahdollisuus toteuttaa puusepän ammattiaan. Jo opiskeluaikana Marialle puhkesi astma ja oikeat puutyöt oli pakko jättää. Ammatti vaihtui ATK-insinööriksi, mutta rakkaus puuhun jäi.

– Esaa joskus hävettää, kun huonekaluliikkeissä nuuhkin puisia huonekaluja, hän tunnustaa. Neljä vuotta sitten harrastuksesta tuli Marialle myös terapiaa. Hän synnytti neljännen lapsensa, pojan, joka eli vain muutaman tunnin.

Nukkekodin tarvikkeet

Väinölässä lahjapakettiin kääräistään vaikka jääkiekkovarusteita.

Kalenterista kahden sentin Converset

Maria kertoo olevansa ehdottomasti jouluihminen. Hän rakastaa kaikkia valmisteluja: joululehtien lukemista, leipomista, siivoamistakin.

– Isäni on samanlainen jouluhömppä. Hän pitää kuusen sisällä niin kauan, että se alkaa kukkia. Ennen omia lapsia Maria lainasi jouluvalmisteluihin miehensä siskon lapsia.

– Lasten joulunodotus on ihan huippua. Se, kun yhdessä jännitetään nähdäänkö tonttu.

Siskonsa kanssa Maria valmistaa joulun laatikot, äiti tyytyy ihmettelemään, että kuinka nämä viitsivät. Maria viitsii ilomielin myös kokeilla vuosittain jotain uutta reseptiä joulupöytään.

Maria kattaa nukkekodin pöytään samaa kuin omaansa. Vain yksi asia on eri tavoin. Väinölässä on myös viinipulloja, mutta koska Maria ja Esa ovat absolutisteja, niitä ei heidän pöydässään nähdä.

Jo kesällä Maria aloitti erään mieluisan jouluvalmistelun, joulukalenterin täyttämisen. Eikä se ole mikään lasten suklaajuttu, vaan no, tietysti nukkekotikalenteri. Sen joka luukusta löytyy itsetehtyjä mini-ihanuuksia tai tarvikkeita niihin.

Kalenterin Maria antaa nukkekotia harrastavalle ystävälleen ja saa tältä oman. Kumpikin on miettinyt, mikä toisen nukkekotiin sopisi, ja väsännyt parisenttisiä converseja tai peukalonpään kokoisia kirjailtuja tyynyjä.

– Joulukuussa kalenteria avatessa olo on kuin pikkulapsella: joka aamu odottaa yllätys.

Nukkekodin tarvikkeet

Leena-nukke asuu nukkekodissa alivuokralaisena. Rokkitytön seinät on päällystetty Elviksen ja Beatlesin julisteilla, jopa kynnen kokoisessa teemukissa lukee Beatles. Ja kyllä, siinä on ”teetä” ja teepussikin.

Tähtien sota kävi kylässä

Maria saattaa miettiä pitkäänkin, miten saisi tehtyä jonkin esineen pienenä, mutta aidon näköisenä. Työtä teettivät esimerkiksi Nokian kumisaappaat.

– Silloin jo kyseenalaistin mielenterveyttäni, kun tein näihin minisaappaisiin pohjakuvioinnin lisäksi kokonumerotkin, hän kertoo.

Kun Maria saa työn onnistumaan, hän jakaa auliisti ohjeensa ja vinkkinsä. Näitä löytyy niin blogista kuin kahdesta jo ilmestyneestä kirjastakin.

– Ohjeiden teko lähti siitä, kun en itse löytänyt niitä mistään. Ihmiset istuivat tietonsa päällä.

Maria on ottanut lapsensa mukaan puuhiinsa. Kun hän on askarrellut keittiön pöydän ääressä minijuttujaan, kukin kolmesta on vuorotellen istunut vastapäätä näpertämässä omiaan.

Nukkekodilla lapset ovat myös aina saaneet leikkiä. Jos jotakin hajosi touhuissa, se korjattiin. – Kun pojat olivat pieniä, Väinölässä asui heidän Tähtien sota -nukkejaan. Lapset eivät heitä mitään roskiin ilman lupaa.

Harjaantunut silmä näkee niissä mahdollisuuksia: kahvinsekoitustikuista saa seinäpaneelin, hammastikusta leipäveitsen, pastillirasiasta salkun ja mätitahnatuubin korkista sitruspuristimen.

Väinölän 18-huoneinen nukkekoti

Tulossa välitalo ja iloinen talo

Väinölän nukkekoti ei edusta tiettyä tyylisuuntaa, vaan siellä näkyy elämän kerroksellisuus. Viisilapsinen nukkeperhe on perinyt vanhoja kalusteita, isovanhemmat puolestaan sisustavat nykyaikaisesti.

– Väinölä on samanlainen sekamelska kuin omakin kotini, Maria sanoo.

Marian rokkityttöpuolta kuvaa talossa asuva alivuokralainen Leena. Bassoa soittavan tytön huone on täynnä julisteita.

– Halusin huoneen, johon sain omat suosikkini, Beatlesit, Maria virnistää. Omassa kodissaan hän on ripustanut Beatles-julisteen vessan seinälle.

Väinölän alakerrassa on myös Hillevin kahvila ja Irmelin kampaamo. Silti nuket ovat Marialle vain statisteja, niillä leikkiminen ei ole kiinnostanut häntä edes lapsena. Rakentaminen ja sisustaminen ovat Marian juttu.

Eikä loppua näy, sillä seuraava kohde, Välitalo, odottaa jo. Se on valmistalo, jonka Maria sisustaa nykyaikaiseksi: Marimekon unikkoa, vaalea olohuone, Strömsön keittiö. Sen saa tytär muistoksi siitä, millaisia kodit olivat tämän lapsuudessa.

Sitä seuraavan talon Maria aikoo rakentaa itse. Siitä tulee suuri, kuten Väinölästä, ja sen tyyli tulee olemaan iloisen värikäs kuin Astrid Lindgrenin Marikki-kirjoissa.

Mutta ennen uusia projekteja tulee odotettu joulu. Väinölän pikkiriikkiset joulupallot kaivetaan laatikosta ja ripustetaan minikuuseen. Nelisenttinen himmeli nostetaan kattoon ja kinkku pöydälle. Samoin sisustetaan Malmströmien koti.

Tänä vuonna joulu on Marian mielessä ollut koko syksyn, sillä työn alla on seuraava kirja: Väinölän joulu. Ensi syksynä sieltä voi lukea pikkiriikkisen, tuoksuvan piparkakkutalon ohjeet.

Nukkekodin piparitalo

Väinölän keittiöön on joulun alla tehty tilaa leipoa pipareita.

Katso täältä, kuinka nukkekodin joulukinkku syntyy!

Lue lisää:

Joululahjaideoita
”Poro on arjen ja juhlan maukas raaka-aine”
Piparkakkutalon ohje: Mummolan piparkakkutalo

The post Nukkekoti valmistautuu jouluun appeared first on Kotiliesi.fi.

Minne menet suomalainen tekstiili- ja muotiala?

$
0
0

– Tekstiiliala työllisti Suomessa parhaimmillaan 70 000 ihmistä, nyt noin 5 000. Tekstiili- ja vaatetusteollisuus on ollut edelläkävijä teollisuuden kaikissa murroksissa.

– Vaatesuunnittelijoita koulutetaan liikaa, ja moni suuntaa ulkomaille, esimerkiksi Saksaan. Koulutuksessa painotetaan liiketoiminnan osaamista: pieniä merkkejä nousee.

– Käsityöläisyydellä meillä voi pärjätä, isoon muotibisnekseen Suomi on liian pieni markkina.

– Muotiliikkeiden määrä pienenee, mutta koko suurenee. Pienien paikkakuntien myymälät sulkevat, kauppakeskusten ketjut pärjäävät.

– Ompelukulttuuri oli jo hävitä, nyt ompelupalveluja taas ostetaan.

– Ruotsin muotiviennin arvo on kuusinkertainen ja Tanskan jopa kymmenkertainen suomalaiseen verrattuna. Nyt meilläkin aletaan vihdoin ymmärtää muiden pohjoismaiden tavoin, että alaa pitää tukea.

– Juuri nyt ovat lyömässä läpi: ajatonta ja kestävää tekevä Samuji, työvaatteita suunnitteleva Kirsimari Kärkkäinen, kenkäsuunnittelija Minna Parikka, kierrättävä Globe Hope, miehille suunnatut Frenn ja Formal Friday, muodokkaiden naisten Excusemybonbon, minimalistinen R/H, skeittivaatteiden Ctrl ja Lumi-laukut.

– Musiikki-, peli- ja elokuva-aloilta löytyy uusia ideoita muotialalle.

– Kuluttajan käsitys laadusta muuttuu. Kaikin tavoin kestävä ja avoin tuotanto on suomalaisten iso mahdollisuus.

Lue lisää:
Nainen, joka aikoo pelastaa Seppälä-ketjun
Muuttumisleikki Kotilieden tapaan – katso video!
Shoppailijan opas Helsinkiin
Kirppariostoksia ja vintage-löytöjä

The post Minne menet suomalainen tekstiili- ja muotiala? appeared first on Kotiliesi.fi.

Eveliina Melentjeff – nainen, joka aikoo pelastaa Seppälä-ketjun

$
0
0

Viisikymppinen työkaveri pyyhkäisee huoneeseeni. Kollega on ostanut reidestä revityt farkkulappuhaalarit ja pyörähtelee edessäni niitä esitellen: illalla hän purjehtisi riekaleet liehuen taidenäyttelyn avajaisiin. ”Seppälästä!” kiljaisee ohikulkeva kuusikymppinen pomoni.

Ihme kyllä, pomo tunnistaa haalareiden alkuperän. Aikuiset naiset eivät ole sittenkään unohtaneet Seppälää, vaikka firman monet käännökset ovat tehneet parhaansa pyyhkiäkseen muotiketjun mielistämme. Sen jälkeen kun Seppälän sisarukset myivät yrityksensä Stockmannille vuonna 1988, Seppälä on ollut monta kertaa kriisissä. Nyt yrityksessä on uusi lehti kääntymässä, ja siitä tulee 25 vuoden jälkeen jälleen yksityinen perheyhtiö.

Toimitusjohtaja ostaa Seppälän

Helmikuun ensimmäisenä maanantaina satoi räntää, kun yli 130 Seppälän pääkonttorin työntekijää lähti aamuvarhain kohti Vantaalla sijaitsevaa harmaata betonihallia.
Varastohalliin kokoontuneille seppäläläisille ei tarvinnut kertoa, mitä tarkoittaa finanssikriisi ja Venäjän-kriisi. He tiesivät, että edellisenä vuonna oli tehty 30 miljoonaa euroa tappiota 90 miljoonan euron liikevaihdolla. Talon tulos oli laskenut vuodesta 2006 lähtien. Seppälässä 12 vuotta vaatesuunnittelijana työskennellyt Katja Tuhkasaari oli joukossa mukana.

Reilun vuoden Seppälän toimitusjohtajana työskennellyt Eveliina Melentjeff, 48, astui väkensä eteen ja ilmoitti: “Seppälä jatkaa toimintaansa. Seppälä on myyty.”

Sitten hän piti tauon, joka tuntui Katja Tuhkasaaresta ikuisuudelta, ja jatkoi: “Saanko esitellä uusien omistajien edustajat. Timo, nousetko ylös?”

Eveliina Melentjeff esitteli aviomiehensä Timo Melentjeffin ja kertoi, että myös hän itse on uusi omistaja. Aviopari oli ostanut Seppälän Stockmannilta puoliksi kimppaan, ja he aloittaisivat perheyrittäjinä huhtikuun alussa. Stockmannilla yli 20 vuoden uran muotibisneksessä tehnyt Eveliina Melentjeff jatkaisi toimitusjohtajana. Väki huusi hurraata ja vuodatti kyyneleitä. Muutoksen suunta oli yllättänyt

“Nykyisin pienet firmat sulautuvat isoihin, ja suomalaisten brändien omistukset valuvat ulkomaille. Siksi ratkaisu tuntui hyvältä. Luotto Eveliinaan on kova”, Katja Tuhkasaari sanoo.

Voitokas Lindex jää taakse

Meikkipuuterin vippa heiluu kokouspöydän ääressä vaaleilla kasvoilla. Aamu on harmaa. Ajomatka Hyvinkäältä Vantaan teollisuusalueelle on kestänyt aiottua kauemmin, ja Eveliina Melentjeffillä on nuha.

Nyt pitäisi puhua itsestään Kotilieden haastattelussa lukijoille, vaikka oikeastaan olisi oltava hoitamassa yrityksen haltuunottoon liittyvää sataa ja tuhatta asiaa.

Vain vuotta aiemmin Lindexin vaatteet olivat lähteneet vaatekaapista, kun Eveliina Melentjeff siirtyi Lindexin Suomen ja Baltian maajohtajan tehtävästä Seppälän toimitusjohtajaksi.

“Nyt ylläni olevat vaatteet ovat oman talon mallistoa. Tietysti! Minulle on tärkeää myös se, että vaatteet eivät purista. Tässä iässä ei voi olla liian tyköistuvaa, sillä rinkulat vyötäröllä ovat iän tuomia luontaisetuja”, Eveliina Melentjeff sanoo ja niiskuttaa.

Nenäliina on hukassa. Pikaehostuksen ja nenäliinan etsimisen jälkeen tuleva yrittäjä lupaa rauhoittua ja keskittyä.

Eveliina Melentjeffillä on kovat näytöt muotibisneksestä. Kun monilla vaatefirmoilla on mennyt huonosti pari viime vuotta, Lindex teki vuonna 2013 valtaosan Stockmann-konsernin tuloksesta ja tuotti voittoa 53 miljoonaa euroa.

Miksi loikata huippumenestyvästä Lindexistä murheenkryyniin Seppälään? Ja vielä hullumpaa, miksi ostaa se itselle ja houkutella aviomieskin mukaan?

“Tiedän yrityksen historian ja mitä kaikkea se on pystynyt tekemään. Vaikka nyt on ollut vaikea uskon yritykseen vahvasti.”

Seppälä näyteikkuna

Seppälä kasvoi koko Suomen kattavaksi ketjuksi 70-luvulla ja on edelleen laajimmalle levinnyt muotiliikeketjumme.

Lappeenranta on alkupiste

Paperiteollisuuspaikkakunnan hajuun Lappeenrannan Kaukaalle vuonna 1966 syntynyt Eveliina Kääriä oli nelilapsisen perheen kuopus. Isä työskenteli remonttimiehenä, äiti lastenhoitajana. Seppälän laajentuminen jättiketjuksi alkoi vuonna 1969 juuri täältä, Lappeenrannasta.

Teollisuus tarjosi työpaikkoja suurten ikäluokkien nuorille ja nämä halusivat pukeutua toisin kuin vanhempansa. 60-lukulaiset hylkäsivät pönötyksen, syntyi nuorisomuoti.

Seppälän johtoon Elvi-äitinsä jälkeen astuneet sisarukset Liisa ja Hannu Seppälä hakivat mallia suoraan Lontoon Carnabystreetiltä ja yritys ryhtyi suunnittelemaan itse vaatteensa.

Seppälän Lappeenrannan-myymälä tuli tutuksi kolme-nelivuotiaalle Eveliinalle: hän pääsi vastaavatun liikkeen kahvihuoneeseen asti, sillä äiti työskenteli kaupassa jonkin aikaa myyjänä. Sama Seppälä oli Eveliinalle muodin mekka teininä 70–80-lukujen taitteessa, kuten niin monille nyt viisi–kuusikymppisille.

“Minulla on kaksi siskoa ja veli, joten kuopuksena jouduin käyttämään muiden vaatteita. Kun sain oman, uuden vaatteen, se oli tosi iso juttu.”

Eveliina Kääriä valmistui kauppatieteen maisteriksi keskelle 90-luvun lamaa. Ompelua harrastanut nuori nainen keksi kuitenkin pian itselleen leipäpuun: hän työskenteli free-somistajana ja teki näyteikkunoita muun muassa Haloselle ja Palahallille. Sitten hän näki lehdessä Stockmannin hakevan Moskovaan osastopäällikköä.

“En ollut koskaan ollut Venäjällä ja ajattelin, että tuopa on mielenkiintoista. En ole kauhean rationaalinen ihminen”, Eveliina Melentjeff toteaa, tyytyväisen näköisenä.

H&M kansainvälistyy, Seppälä ei

Samaan aikaan kun Eveliina pakkasi laukkunsa ja matkasi Moskovaan, Seppälä lopetti Saksan myymälänsä ja sulki postimyyntinsä.

Ruotsalainen H&M-ketju puolestaan laajensi liiketoimintaansa länteen Saksaan, Hollantiin ja Ranskaan. Ensimmäisen New Yorkin -putiikkinsa H&M vihki vuonna 2000.

Seppälä oli avannut Amerikan-puodin jo 1987. Kymmenen miljoonaa markkaa maksanut New York -kokeilu loppui kuitenkin jo 1988, kun Stockmann osti Seppälän 300 miljoonalla markalla. Perheyhtiöstä tuli osa isoa konsernia.

Yrityskaupan jälkeen Liisa ”Dannyn vaimo” Lipsanen hankki Mauritzbergin linnan Ruotsista, Hannu-veli ryhtyi epäonnisiin kiinteistöbisneksiin Portugalissa ja teki myöhemmin itsemurhan. Mihin MiniSeppälää vetänyt Leena-sisko käytti omat sata miljoonaansa, ei ole tiedossa.

Seppälä sulkee liikkeitä

Miksi Seppälästä ei tullut maailmanlaajuista ketjua kuten H&M:stä? Eveliina Melentjeffin mukaan yrityksellä oli kaikki mahdollisuudet, mutta hänellekin on arvoitus, miksi maailmanvalloitus meni pieleen.

Muotialan ammattilaisten mukaan muotitalon laajeneminen tavaratalon kyljessä ei olisi edes ollut mahdollista, vaikka Stockmann veikin Seppälän Venäjälle ja Baltiaan.

Suomessa oli suuri tekstiili- ja vaateteollisuus 70–80-luvuilla, mutta todellinen intohimo muotiin puuttui. Vaatteet olivat käytännöllisiä, mutta eivät kaupallisia. Osa yrityksistä oli epäammattimaisesti johdettuja ja kun Neuvostoliiton-kauppa romahti, ei osattu omaksua 90-luvulla alkanutta nopean muodin boomia.

H&M rakensi maineensa vuosina, jolloin Ruotsi oli Suomea kansainvälisempi maa. Lisäksi kentällä oli pelitilaa, kun markkinoilla ei italialaisen Benettonin lisäksi ollut muita ketjuja. Nyt on.

Ennen yritysostoa Eveliina Melentjeff on sulkenut Suomessa 41 liikettä ja irtisanonut 200 henkilöä. Sellaiseen hän ei ole ikinä ennen joutunut. Myös kaikki Venäjän ja Baltian maiden myymälät Viroa lukuun ottamatta lopetettiin.

“Nyt jäljellä on 500 työntekijää Suomessa ja sata Virossa, myymälöitä on 102 ja lisäksi verkkokauppa. Olemme edelleen Suomen laajin muotiketju, vaikka H&M onkin tehnyt 60 myymälällään parempaa tulosta”, Eveliina Melentjeff sanoo.

Vielä 80–90-luvuilla tasoissa olleet H&M ja Seppälä ovat nyt aivan eri maailmasta: ruotsalaisketjulla on 3 500 myymälää 55 maassa ja sillä on yli 130 000 työntekijää. H&M avaa 400 kauppaa vuodessa eli useammin kuin yhden puodin joka päivä. Se pistää pystyyn verkkomyymälöitä ja laajentaa valikoimaansa kodintuotteisiin, urheiluun, kenkiin…

Seppälä vaateliike

Edellisessä uudistuksessa Seppälän mitoitukset vaihdettiin suomalaisista kansainvälisiksi. Nyt on palattu taas kotimaiseen mitoitukseen.

Yrityskauppa tehtiin tunteella ja järjellä

Kun kansainvälisten ketjujen kanssa kamppaileva Stockmann päätti keskittyä menestyvään Lindexiin, Seppälän toimitusjohtaja Eveliina Melentjeff ajatteli viime syksynä yhdessä kokouksessa ääneen, että mitäpä jos minä ostaisin Seppälän.

“Tokaisussa oli enemmän tunnetta kuin älyä! Joskus tulee vain tunne, että jokin asia on pakko tehdä.”

Eveliina Melentjeff sanoi kotona miehelleenkin: “Mitäs tykkäisit, jos ostaisimme Seppälän?”

Rahoitusalalla työskentelevän Timo Melentjeffin vastaus oli tyly: ”Ei todellakaan!”

“Ensiksi mies oli saanut kuulla päivittelyjäni, miten huonosti yrityksellä menee – ja sitten jo ehdotin, että ostaisimme sen. Ehdotukseni ei mennyt heti läpi. Mieheni perkasi tarkkaan kaikki luvut tietääksemme, mihin olemme ryhtymässä. Myönnän toki, että olen hurahtanut Seppälän hienoon tarinaan ja haluan nähdä sen jatkuvan.”

Henkilökunta uskoo tulevaisuuteen

Henkilökunta luottaa rohkeaan naiseen.

“Eveliina nauttii johtajana suurta arvostusta. Hän on määrätietoinen ja suorasanainen. Hänen kanssaan on helppo työskennellä, koska vastaukset ja päätökset tulevat nopeasti ja hän kertoo selkeästi, mitä hän haluaa. Hän ohjaa meitä oikeaan suuntaan”, Katja Tuhkasaari sanoo

“Mutta malttia täytyisi vähän olla. Muotimaailmassa tarvitaan vähintään puoli vuotta ennen kuin tulos näkyy.”

Edellistä Seppälän uudistusta juhlittiin vain parivuotta sitten. Stockmannin ylin johto oli avajaisjuhlissa todistamassa, miten vanha rouva Seppälä käännettäisiin 25–35-vuotiaiden naisten nopean muodin ketjuksi.

“Stockmann oli päättänyt kansainvälistyä niin, että Lindex hoitaisi aikuiset, Seppälä nuoret naiset. Kohderyhmäajattelu meni kuitenkin Suomessa Seppälän osalta pieleen ja myynti lähti laskuun”, Eveliina Melentjeff sanoo.

“Kun suomalaiset kokotaulukot vaihdettiin kansainvälisiin, iso osa uskollisista asiakkaista rajautui pois. Jos vaate ei mahdu päälle, niin se on sellainen pieni ostospäätökseen vaikuttava tekijä.”

Seppälä täyttää 85 vuotta

Nyt Seppälän koot palautetaan suomalaisten mittoihin sopiviksi ja samalla Eveliina Melentjeffistä tulee entisen itsensä, Lindexin johtajan, kilpailija.

“Emme halua kalliiksi merkiksi, mutta edullisessakin kategoriassa täytyy olla oikea laatu. Meidän kymmenen omaa suunnittelijaamme saavat nyt ajatella suomalaista naista.”

Muodin ammattilaisten näkökulmasta Seppälä on ollut liian usein kriisiyhtiö ja haahuillut sinne tänne: milloin se on ollut nuorisopuoti, milloin maakunnan vaatettaja.

Muotia ja sen kuluttamista pitkään seuranneet Aalto-yliopiston professorit Pirjo Hirvonen ja Pekka Mattila pitävät Melentjeffien selkeää linjausta hyvänä: nyt Seppälä uskoo suomalaiseen
naiseen ja on ylpeä linjastaan.

Seppälä täyttää 85 vuotta tänä vuonna. Jos ruotsalaiset, tanskalaiset ja jopa norjalaiset dressmanneineen pärjäävät vaatebisneksessä, miksi eivät myös suomalaiset?

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 10/2015.

Lue lisää:
Minne menet suomalainen tekstiili- ja muotiala?
Muuttumisleikki Kotilieden tapaan – katso video!
Shoppailijan opas Helsinkiin
Kirppariostoksia ja vintage-löytöjä

The post Eveliina Melentjeff – nainen, joka aikoo pelastaa Seppälä-ketjun appeared first on Kotiliesi.fi.

Petrus Kurppa: piparimies Turusta

$
0
0

Pakko on ähkäistä ällistyksestä, kun näkee ensimmäisen kerran Petrus Kurpan leipomia kuviomuottipiparkakkuja. Ne ovat käsittämättömän pikkutarkkoja: Pietari Brahelta voi erottaa jopa viiksien ja kiharoiden muodon, Turun tuomiokirkosta kattopaneelitkin.

Nämä eivät olekaan mitään peruspirkon pyöräyttämiä tähtiä ja possuja, vaan itse teetetyillä puumuoteilla painettuja harvinaisuuksia. Sokerikuorrutteen sijaan niissä muotoja on tuotu esille vaikka santelipuun sävyllä.

Kuviopipareiden takana ei ole ammattileipuri, vaan intohimoinen harrastaja. Turkulainen Petrus Kurppa on ammatiltaan kokki, jonka sydän sykkii mausteisille pikkuleiville.

– Jo puusta kaiverrettuihin kauniisiin muotteihin itsessään liittyy lumovoimaa. Leipuri tekee niihin vielä omia taikojaan, hän kertoo.

Erikoispiparkakku

Pietari Brahe on piparkakkuna niin juhlava kuin Suomen kenraalikuvernööri 1600-luvulla vain olla saattoi.

Leipurin kädet kuin sepän pihdit

Petrus innostui kuviomuottipiparkakuista neljä vuotta sitten. Hän on perehtynyt piparkakkuperinteeseen kirjojen ja matkojen avulla.

Hän kertoo, että keskiaikainen piparkakku oli jotain aivan muuta, kuin nykyinen jouluherkkumme. – Piparkakuissa oli nimensä mukaisesti paljon pippuria. Varsinkin munkit lisäsivät sitä myymiinsä pikkuleipiin reilusti, jotta saisivat samalla kaupaksi myös runsaasti viiniä ja olutta.

Petrus on käynyt usealla opintomatkalla Keski‐Euroopassa. Tšekissä hän vieraili Hannu ja Kerttu ‐aiheisessa museossa, joka on tietenkin ”piparkakkutalo” metsässä. Museon leipuri opetti Petrusta leipomisen kielellä, sillä yhteistä puhekieltä miehillä ei ollut. Petruksesta oli hienoa, vaikkakin tuskallista, jo päästä puristamaan mestarin kättä.

– Kätellessä tunnistaa piparkakkuleipurin, kun ote on kuin sepän pihdit. Vuosien leipominen vahvistaa ja kovettaa kädet.

Petrus uskoo, että hyväksi leipuriksi ei voi tulla ennen kuin oma mieli on asettunut.

– Pitää ymmärtää, kuinka pienet asiat voivat vaikuttaa lopputulokseen: erilainen jauho tai hunaja voivat käyttäytyä aivan eri tavalla. Ja pitää olla oikea mielentila, jotta malttaa keskittyä.

Kiire ei muutenkaan sovi leipurille, sillä kuviomuottipiparin valmistus kestää useita päiviä.

– Taikina syntyy nopeasti, mutta sen annetaan kehittyä huoneenlämmössä pari päivää. Sen jälkeen se leivotaan muotilla ja valmiin kuvion annetaan taas kuivahtaa joitakin päiviä ennen paistamista.

Kuviopipareihin saa kauniita kontrasteja, jos niitä voitelee paistamisen aikana vaikka maidolla, kananmunanvalkuaisella tai elintarvikevärillä. Voitelu sopii vain koviin pipareihin. Perinteisten pipareiden pehmeä pinta imee voiteluaineen.

Erikoispiparkakku

Kandeeratut hedelmät tuovat makua pehmeisiin piparkakkuihin. Keskellä kova ja säilyvä piparkakku Piispa Henrikistä ja Lallista.

Kauneimmat kuivia ja kovia

Hienoimmat kuviomuottipiparkakut valmistetaan taikinasta, johon tulee vain hunajaa, jauhoja ja mausteita. Kuivahko taikina toistaa muotin pienimmätkin yksityiskohdat, kun taas perinteinen pehmeä piparitaikina kadottaa ne paisuessaan.

Tuloksena on vuosikausia säilyvä, kivikova piparkakku. Jotta tällaisen saaja ei halkaisisi hampaitaan, Petrus antaa ohjeet mukana.

– Nämä on tarkoitettu ensisijaisesti koristeiksi. Jos ja kun ne haluaa syödä, tulee tehdä kuten jo ennen muinoin, eli pehmentää piparia ennen haukkaamista vaikka kahvissa tai viinissä.

Entä millainen voisi olla nykyajan Turun piparkakku? Petrus miettii, miltä Turku maistuisi. Siinä voisi olla lähiseudun makuja: hunajaa ja kauraa.

– Mausteena voisi olla kuminaa, sillä jo Kustaa Vaasa oli suuri kuminakaramellien ystävä.

Petruksesta olisi paras tehdä piparkakuista pehmeitä ja yksinkertaisen muotoisia. Tällaisia olisi helppo valmistaa vaikka 200 juhlavieraalle.

Piparkakkutaiteilija

Tämä kaunis piparkakku esittää Turun vanhaa raatihuonetta, joka paloi vuonna 1827. Historia tulee tutuksi pipari kerrallaan.

Pure nahkahousua

Historiasta Petrus on ollut aina kiinnostunut. Jo lapsena isä raahasi poikaa kirkkoihin ja museoihin, nyt tämä lähtee seuraksi ihan omasta halustaan.

Erityisesti mies on perehtynyt kotikaupunkinsa historiaan. Hän on teettänyt muotteja Turun linnasta ja raatihuoneesta sekä Katariina Jagellonicasta ja Juhana Herttuasta. Näitä Petrus on esitellyt Turun Ritaripäivillä ja Keskiaikapäivillä.

– Muuallakin piparkakkujen aiheet liittyvät paikallisiin tarinoihin, ihmisiin tai rakennuksiin.

Tietysti fiksu leipuri tekee juuri niitä aiheita, jotka asiakkaita kiinnostavat. Toiset pitävät kissoista, rakastuneet sydämistä.

– Oktoberfestillä näin perinteisten nahkahousujen, lederhosenin, muotoisia pipareita.

Petrus on teettänyt itselleen myös Kalevala-aiheisia muotteja taiteilija Joseph Alasen Kalevalakuvien mukaan. Ne olivat – valmiiden pipareiden kera – esillä Frankfurtin kirjamessuilla.

Tällä hetkellä Petruksella on yli 100 muottia. Niiden hintaa hän ei halua kertoa. Hän tietää, että monien mielestä ne ovat liian kalliita – siitä huolimatta että muotit ovat pikkutarkkaa käsityötä.

Samasta syystä Petrus ei myöskään myy leipomuksiaan. Muotin teettämisen ja päiväkausien valmistuksen takia hinta nousisi liian korkeaksi.

Joskus hän on antanut piparkakun lahjaksi. Niistä vastalahjoina hänelle on annettu perinteisiä käsitöitä ja myös uusia kontakteja matkoja varten.

Mieluiten Petrus näkisi muottinsa käytössä, ei kotona kaapissa tai edes museon vitriinissä.

– Keski-Euroopassa on työpajoja, joissa pienestä maksusta pääsee ohjatusti leipomaan kuviomuoteilla. Työpaja olisi upeaa saada myös Turkuun.

Taustalla Petruksella on suurempi tarkoitus.

– Että saisimme nostettua Turun oikeaksi piparkakkupääkaupungiksi!

Minervan pöllö piparkakku

Pöllöaihe on otettu Turussa sijaitsevasta Porthanin patsaasta, joka täytti juuri 150 vuotta. Minervan pöllö on viisauden tunnus ja filosofian vertauskuva.

The post Petrus Kurppa: piparimies Turusta appeared first on Kotiliesi.fi.


Aikuisen ehkäisy – kymmenen kysymystä

$
0
0

1. Miten ikä vaikuttaa ehkäisyn valintaan?

Ikä sinänsä ei rajoita valintaa, vaan sairaudet. Monet niistä yleistyvät iän myötä, kuten kohonnut verenpaine, sydän- ja verisuonisairaudet sekä syövät. N2e voivat estää hormonaalisen ehkäisyn käytön.

2. Mikä muu vaikuttaa valintaan?

Ehkäisyn tarve. Yli 40-vuotias haluaa yleensä luotettavaa ja pitkäaikaista ehkäisyä, kuten hormonikierukan, kuparikierukan tai ehkäisykapselit. Synnyttäneille kierukkaa tarjotaan usein ensisijaisena vaihtoehtona, mutta synnyttämättömyyskään ei estä sen käyttöä. Jos ei ole vakituista parisuhdetta, kondomin käyttö on syytä muistaa. Se on ainoa menetelmä, joka suojaa sukupuolitaudeilta. Tämä unohtuu helposti tältä ikäryhmältä, joka on jo nuorena tottunut e-pillereiden käyttöön.

3. Voiko yli 40-vuotias käyttää e-pillereitä tai muita hormonaalisia menetelmiä?

Hormonaalisen yhdistelmäehkäisyn, siis e-pillereiden, käyttöä voi jatkaa 50-vuoteen asti, jos sen on aloittanut jo aikaisemmin ja pysynyt perusterveenä. Jos tupakoi tai on merkittävästi ylipainoinen, sitä ei suositella kohonneen veritulppariskin vuoksi. Vain keltarauhashormonia sisältäviä minipillereitä ja ehkäisykapseleita voivat käyttää kaikenikäiset, samoin hormonikierukkaa.

4. Mitkä ei-hormonaaliset menetelmät sopivat parhaiten aikuiselle naiselle?

Kuparikierukka on mahdollinen, se tosin voi lisätä tämän ikäisillä muutenkin yleisiä runsaita kuukautisia. Sterilisaatioita tehdään yhä, mutta hormonikierukan yleistymisen myötä niiden määrä on pudonnut murto-osaan: 15 vuotta sitten niitä tehtiin 15 000, nyt enää 2 000 vuodessa. Sen sijaan spermisidejä tai ehkäisypuikkoja ei enää suositella. Ne ovat osoittautuneet teholtaan heikoiksi ja lisäksi ne saattavat aiheuttaa ärsytystä limakalvoilla.

5. Jotkut haluaisivat käyttää ehkäisyyn esimerkiksi varmoja päiviä.

Näistä menetelmistä ollaan kiinnostuneita, mutta niiden käyttäjämäärät ovat kuitenkin jääneet pieniksi. Syynä on se, että varmojen päivien noudattaminen on epämiellyttävää: silloin yhdynnästä joutuu kieltäytymään noin kolmanneksen kuukaudesta. Lisäksi varmojen päivien määrittäminen esimerkiksi peruslämpöä mittaamalla on erittäin epävarmaa. Tämä sopiikin lähinnä tilanteeseen, jossa raskautta haluaa lykätä joitain kuukausia, mutta raskaaksi tuleminen ei ole katastrofi.

6. Mikä menetelmistä on yli 40-vuotiailla yleisin? Entä suositeltavin?

Ehkäisyä tarvitsevista suomalaisnaisista yli 30 prosenttia käyttää hormonikierukkaa. Yli nelikymppisten ikäryhmässä se on selkeästi yleisin ja myös lääkäreiden yleisimmin suosittelema menetelmä. Hormonikierukka on luotettava, erittäin turvallinen, vaivaton ja antaa pitkäaikaisen suojan. Lisäksi sillä on terveyshyötyjä: se esimerkiksi vähentää runsaita vuotoja tai jopa lopettaa ne kokonaan. Hormonikierukan käyttö onkin vähentänyt merkittävästi kohdunpoistojen tarvetta. Hormonikierukka on suomalainen keksintö, joka täyttää tänä vuonna 25 vuotta.

7. Väärät luulot ehkäisystä ovat käytön suurin este.

Nettipalstoilla keskustellaan paljon hormonaalisen ehkäisyn haitoista, usein virheellisin tiedoin. Hormonaalisen ehkäisyn riskitekijät liittyvät e-pillereiden estrogeeniin. Pelkkää keltarauhashormonia sisältävät hormonikierukka tai ehkäisykapselit eivät lisää riskejä. Vastoin yleistä luuloa ne eivät myöskään nosta painoa: tutkimuksissa kuparikierukkaa ja hormonikierukkaa käyttävien paino on noussut aivan samalla tavalla – iän myötä kun se tuppaa molemmilla nousemaan. Niiden ei ole myöskään osoitettu vähentävän seksuaalista halukkuutta. Monilla halu päinvastoin paranee, kun ei ole huolta raskaaksi tulemisesta.

8. Lisäävätkö e-pillerit riskiä sairastua rintasyöpään?

Ne saattavat nostaa riskiä hieman, tosin hyvin vähän. Käytön jälkeen riski poistuu. Jos siis on käyttänyt pillereitä parikymppisenä, ne eivät enää nelikymppisenä vaikuta rintasyöpäriskiin.

9. Onko ehkäisyssä nyt tarjolla mitään uutta?

Uutta on pieni hormonikierukka, joka on pieni kooltaan ja lyhytaikaisempi ehkäisyteholtaan. Se sopii myös hyvin nuorille. Ehkäisykapseleihin on kehitetty uusi asetin, jolla kapselien asentaminen on helpompaa ja turvallisempaa. E-pillereihin on tullut valmisteita, joissa perinteisesti käytetty synteettinen, vahva estrogeeni on korvattu luonnollisella estrogeenilla, samalla jota hormonikorvaushoidoissa käytetään. Näiden uskotaan pienentävän pillereiden riskejä, mutta koska ne ovat niin uusia, pitkäaikaisesta käytöstä ei ole vielä tietoa.

10. Milloin ehkäisyn voi lopettaa kokonaan?

Jos haluaa olla varovainen, lopettaa kannattaa vasta kun kuukautiset ovat olleet poissa vuoden – jos on itse yli 50-vuotias. Alle 40-vuotiaita kehotetaan odottamaan kaksi vuotta kuukautisten päättymisestä. 53 vuotta on jo raja, jonka jälkeen raskaaksi tuleminen on erittäin epätodennäköistä, vaikka olisi yhä kuukautiset. Hormonikierukan käyttäjän ei kannata kiirehtiä poistamaan kierukkaa edes tuolloin, vaan on järkevää antaa sen olla paikoillaan osana vaihdevuosioireiden hoitoa. Pikkuhiljaa siitä vapautuvan keltarauhashormonin määrä vähenee, mutta hoitovaikutus säilyy silti pitkään.

Asiantuntijana ylilääkäri, LKT, dosentti, naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Dan Apter Väestöliitosta.

Lue myös:

10 vinkkiä huolettomampaan elämään
Mitä oikeuksia taloyhtiön asukkaalla on?
Mitä tehdä, kun kadehdin ystävääni?
Kysy lisäravinteista

The post Aikuisen ehkäisy – kymmenen kysymystä appeared first on Kotiliesi.fi.

Ainola oli Jean Sibeliuksen ja Ainon rakas koti

$
0
0

Aino Sibelius kulkee puutarhassa vaaleassa hellehatussaan ja tutkii, joko tomaatit ovat kypsyneet. Ainolan keittiössä hän keskustelee apulaistensa Aino Karin ja Helmi Vainikaisen kanssa päivällisestä. Valmistettaisiinko kuharullia sienimuhennoksen kera vai läskisoosia? Lempipaikassaan, kirjastohuoneen nojatuolissa, hän laskee kädet syliinsä ja uppoutuu kuuntelemaan miehensä musiikkia.

Illalla hän nousee portaat yläkertaan, makuuhuoneeseen, istahtaa kampauspöytänsä ääreen ja harjaa valkoiset hiuksensa auki. Jos Jean on matkoilla, Aino saa tältä puhelun sängyn vieressä olevaan puhelimeen. Aino kaipaa kovasti puolisoaan, kun tämä on poissa Ainolasta.

Aino Sibeliuksen kampauspöytä

Valkoinen talo seisoo metsäisessä rinteessä Kielomäessä. Parhaat puolensa Tuusulanjärvelle päin antava Ainola on Sibeliuksen ystävän, arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema. Säveltäjä olisi halunnut paikan Tuusulanjärven rannasta kuten taiteilijatoverinsa, mutta tontin omistavan kartanon emäntä oli raittiusihminen, eikä halunnut myydä Sibeliukselle. Säveltäjän juomatavat olivat paljastuneet hänelle Symposion-maalauksen myötä.

On helppo kuvitella Ainolan emäntä toimissaan talossa, joka valmistui vuonna 1904. Jean (1865– 1957) ja Aino (1871–1969) Sibeliuksen sekä tytärten Evan, Ruthin, Katarinan, Margaretan ja Heidin koti on säilytetty asussa, jossa se oli 1950-luvun alussa Jeanin eli Jannen ja Ainon vielä eläessä. Astiat ovat kaapeissa, mehupullot kellarissa, jäätelökone hyllyllään, kirjat kirjahyllyssä ja Jeanin saamat onnitteluseppeleet seinällä.

Jean Sibeliuksen flyygeli Ainolassa

Kodin keskipisteenä alakerran salissa seisoo säveltäjän musta Steinway & Sons -flyygeli. Sitä vastapäätä seinällä on Oskar Parviaisen tummasävyinen maalaus, joka esittää kuollutta pikkutyttöä ja tämän vuoteen viereen polvistunutta äitiä.

– Vielä vanhanakin Aino Sibelius syytti itseään yksivuotiaana menehtyneen tyttärensä Kirstin kuolemasta, koska oli vieraillut perheessä, jossa oli lavantautia ja tuonut sieltä kotiin nuken, museonjohtaja Hilkka Helminen kertoo.

Monitaitoinen Aino

Seinäkello käy oikeassa ajassa ruokasalin seinällä. Kuljemme Hilkka Helmisen kanssa huoneissa lampaankarvaiset tossut jaloissamme. Ainolassa on kevättalvella viileää. Sibeliuksen perhe kärsi kodissaan suoranaisesta kylmyydestä. Näin oli varsinkin ensimmäisinä asuinvuosina, jolloin taloa ei ollut vielä lautaverhoiltu. Silloin lämpötila saattoi laskea jopa alle kymmenen asteen.

Ruokailuryhmä Ainolassa

Jos Sibelius ei kyennyt kylmässä keskittymään työhönsä, hän pakeni Helsingin ravintoloihin ja tuhlasi perheen rahoja ostereihin ja sampanjaan, vaikka talous oli tiukalla. Aino ja tyttäret pysyivät Ainolassa. Tyttöjen soittaessa pianoa heidän sormensa olivat kylmästä siniset.

Aina 1960-luvulle saakka Ainolaa lämmitettiin puilla. Vihreäksi lasitetusta tiilestä tehty takka hallitsee ruokasalia. Paksut villamatot peittävät jyhkeitä lankkulattioita. Ainon maku johti kodin sisustusta. Hänellä oli hyvä värisilmä.

Aino Sibeliusta voi kutsua aikansa monilahjakkuudeksi, joka paitsi hoiti suuren perheen, opiskeli kieliä, opetti lapsiaan, oli taitava pianisti, hoiti miehensä kirjeenvaihtoa, emännöi ulko- ja kotimaisia vieraita, suunnitteli huonekaluja ja jopa saunarakennuksen Ainolaan. Talvisaikaan Ainolla oli aina käsitöitä tekeillä, vaikka hän kärsi nivelreumasta. Erityisen taitava hän oli verkkopitsien tekijänä.

Ainon tekemiä pitsejä

Pitsiliinoja on Ainolassa yhä lipastojen päällä ja Aino niiden kautta läsnä.

Oma paikka puutarhassa

Länsirinteessä olevan suuren puutarhan hoitaminen oli Aino Sibeliukselle erityisen rakasta. Kun muilta tehtäviltään ehti, Aino kipaisi puutarhaansa, joka merkitsi hänelle omaa aikaa ja paikkaa. Hän kylvi maahan muun muassa siemeniä, joita Janne toi hänelle Euroopan reissuiltaan.

Kun Aino oli häärinyt päivän vihannes-, hedelmä- ja kukkapuutarhassaan, hän saattoi illalla katsella kodin ikkunasta kättensä jälkiä: miten päärynät, kirsikat ja luumut kypsyivät. Miten ihania hilloja niistä saisi talveksi.

Aino hoitamassa puutarhaa

Välillä he menivät Jannen kanssa juomaan iltakahvit puutarhan lämpimimpään paikkaan, kivimuurin viereen. Jos onnellisesti kävi, he näkivät järvellä joutsenia ja kurkia, Jannen lempilintuja. Oman pihan tuntumassa käyskenteli Vilkku-hevonen.

Ainolan ruoat valmistettiin pitkälti tilan omista kasviksista ja marjoista. Itse Aino ei ruokaa valmistanut, koska 60 vuotta talossa työskennellyt Helmi Vainikainen oli verraton kokki.

Ainon aikaa meni myös tyttärien opettamiseen. Nykyisen kirjaston paikalla oli lastenhuone, jossa hän piti tytöilleen kotikoulua. Kun Aino asteli ryhdikkäänä pöydän ääreen, hän sanoi, että ”nyt en ole äiti vaan opettaja.”

Opettaminen oli Ainolle mieluisaa. Se oli myös taloudellisesti järkevää, koska tyttöjä ei tarvinnut lähettää Helsinkiin kouluun. Aino oli tiukka opettaja ja opetti lapsilleen kaikkea muuta paitsi geometriaa. Eva-tyttären kerrotaankin myöhemmin todenneen, että ”helpommalla olisi päästy tavallisessa koulussa.”

– Aino Sibelius oli hyvin tarkka, käytännöllinen ja velvollisuudentuntoinen ihminen, Hilkka Helminen sanoo.

Koti täynnä tunteita

Jean Sibeliuksen työtuolin selkämyksessä on Ainon (os. Järnefelt) 15-vuotiaana tekemä kukkaaiheinen ristipistotyö. Pöydällä on hänen kihlajaisaikana Jannelle veistämä koristeellinen viivoitin, jolla tämä piirsi tahtiviivat partituureihinsa. Vieressä on valokuva hienopiirteisestä, hoikkaakin hoikemmasta Ainosta. Kuva on kehyksissä, jonka Janne toi hänelle Amerikan-matkaltaan Tiffanyltä vuonna 1914.

Yhtä aikaa herkkä ja vahva Aino Sibelius omistautui miehensä ja tämän taiteen tukemiseen. Hän koki sen suorastaan elämäntehtäväkseen. Aino kirjoitti jo kihlajaisaikanaan, että ”meidän liitossa tulee olemaan myös kolmas osapuoli, musiikki.”

Ainon ja Jannen kirjeenvaihto paljastaa heidän välisen intohimonsa ja rakkautensa, mutta myös sen, että monet vaikeudet rasittivat suhdetta. Vähäisin niistä ei ollut Jannen alkoholinkäyttö. Ainoa painoivat myös laskut, joita virtasi Ainolaan puolison ollessa maailmalla.

Ainolan julkisivu

– Heidän liittoonsa liittyy paljon sellaista, jota harva nykynainen kestäisi. Ainolassa pidettiin välillä mykkäkoulua ja Ainon matkalaukut olivat monta kertaa pakattuina. He pysyivät kuitenkin yhdessä, Hilkka Helminen kertoo.

Kun Aino Sibelius täytti 80 vuotta, Jean kosi vaimoaan uudestaan. Säveltäjä oli todennut, että ”olisit voinut olla onnellisempi jonkun muun kanssa, mutta minä en koskaan.”

Aino Sibelius on kertonut, että ne seitsemän vuotta Jannen kurkkusyövän leikkauksen jälkeen, kun tämä oli juomatta ja polttamatta, olivat heidän onnellisinta aikaansa. Levollisesti perheessä elettiin myös silloin, kun säveltäjä oli juuri saanut sinfonian valmiiksi.

Kun isä sävelsi, koko perheen piti olla hiirenhiljaa. Ainon tehtävä oli huolehtia, että pikkutytöt olivat metelöimättä. Kun isä laittoi lierihattunsa päähän ja lähti päivittäiselle kävelylenkilleen, tyttäret säntäsivät soittamaan ja laulamaan. Sibeliusten tyttäret ovat silti muistelleet isäänsä hauskana ja turvallisena isänä.

Aino ja Jean Sibelius

Murheista ja huolista rasitettu, masentunut Aino joutui muutaman kerran Hyvinkään parantolaan lepäämään. Silloin Ainola joutui pärjäämään ilman Ainoaan.

Kahteen otteeseen Aino pakkasi perheen tavaroita Helsinkiin muuttoa varten. Ensimmäisen kerran kansalaissodan aikana, jolloin perhe meni Jannen lääkäriveljen luo turvaan Lapinlahden sairaalaan, ja toisen kerran, kun he vuokrasivat kaupunkiasunnon Kammionkadulta. Pian tultiin kuitenkin takaisin, koska talvisota syttyi.

Janne kuoli, Aino murehtui

Ainon värikäs pelikorttipakka lepää kirjaston sohvapöydän alatasolla. Se on ollut siinä 20.9.1957 lähtien. Silloin Jean Sibelius sai lounasaikaan ruokapöydässä aivoverenvuotokohtauksen. Hän kuoli samana päivänä, omassa sängyssään perheensä ympäröimä.

Vaikka Aino oli pitänyt pasianssin peluusta, se sai jäädä, koska ”surutalossa ei korttia pelata.”

Aino kaipasi elämänmittaista puolisoaan ja lohduttautui lukemalla iltaisin sängyssä Jeanin sävellysten partituureja. Niiden kautta hän pääsi lähelle miestään ja tämän musiikkia, joka oli merkinnyt hänelle valtavasti. Hauras Aino kulki puutarhaansa ja istutti punaisia kukkia, joista puoliso kovasti piti.

Sibeliuksen kuuluisa hattu ja kävelykeppi lepäävät pienellä pöydällä hänen työhuoneessaan. Vaalea kesäpuku riippuu henkarissa seinällä.

Jeanin hattu ja kävelykeppi

Onneksi Ainolla oli tyttärensä ja heidän lapsensa, jotka kävivät usein tervehtimässä häntä. Vintillä, lastenlasten vierashuoneen vieressä hyllyllä on paljon lautapelejä, joita Aino pelasi mielellään lastenlastensa kanssa.

12 vuotta Aino Sibelius asui taloaan, seuranaan uskolliset apulaisensa. Seinäkalenteri hänen makuuhuoneessaan näyttää päivämäärää 6.12.1968. Silloin hän joutui aivoverenkiertohäiriön vuoksi sairaalaan, jossa hän kuoli seuraavana kesänä, 98-vuotiaana.

Siitä asti Aino ja Janne ovat levänneet rinnakkain lähellä kesäistä kahvittelupaikkaansa. Heidät on haudattu erikoisluvalla Ainolan maille.

Lue lisää:
Sibelius 150 vuotta – megastara ja kulinaristi
Ainolan appelsiinikakku

The post Ainola oli Jean Sibeliuksen ja Ainon rakas koti appeared first on Kotiliesi.fi.

Helena Ranta: ”Olen nähnyt paljon pahuutta”

$
0
0

Helena Ranta, 69, istuu keittiössään, rautaruukin entisessä työläisasunnossa Raaseporin Åminneforsissa. Ikkunoista avautuu länsi-uusmaalainen luonto: vanhoja jalopuita ja kumpuilevaa maastoa. Kun oikeushammaslääkäri Ranta palaa maailman konfliktipesäkkeistä kotiinsa, hän vetää kumisaappaat jalkaansa ja lähtee kulkemaan metsäpoluille.

”On helpottavaa mennä kävelemään ilman, että täytyy pelätä tarkka-ampujia tai maamiinoja.”

Rannan koti on sijainnut vanhassa ruukkikylässä 1990-luvun lopulta lähtien. Hiljattain hän hankki täältä toisen asunnon työhuoneekseen, jonne voi levittää sotarikostutkintaan liitttviä papereita ja kirjojaan. Vaikka Helena Ranta on jo eläkkeellä virastaan Helsingin yliopistosta, hän tekee yhä töitä. Lähes koko edellisvuoden hän oli Kosovossa.

”Minut nostettiin haudasta näihin hommiin”, eläkeläinen nauraa.

Nytkin Helena Ranta on juuri palannut Pristinasta. Samalla matkalla oli myös presidentti Tarja Halonen puhumassa seminaarissa. Ranta on ollut Kosovossa luomassa keskusteluyhteyttä serbien ja albaanien oikeuslääketieteen asiantuntijoiden välille.

”Jos heidän kanssaan päästään askel askeleelta eteenpäin, ehkä tilanne maassa voi tulla paremmaksi.”

Helena Ranta tunnetaan naisena, joka ilmestyy televisioruutuun, kun katastrofeja ja sotia selvitellään, kun Bosniassa, Kosovossa, Irakissa tai Tšetšeniassa on tapettu satoja ja tuhansia, tsunami on iskenyt tuhovoimallaan tai suomalaisessa koulussa on ammuttu.

Helena Rannan vaaleansiniset silmät ovat nähneet valtavasti väkivaltaa ja kuolemaa. Mutta hän ei ole jäänyt niitä miettimään. Hän miettii, miten voisi tehdä maailmasta paremman paikan.

Ruumiita taivaan alla

Valmistuttuaan Helena Ranta toimi vain hetken hammaslääkärinä, kunnes ryhtyi tutkijaksi. Kohta hän päätyi töihin oikeusministeriöön ja Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitokselle. Sieltä saivat alkunsa tehtävät uhrien tunnistamisen ja sotarikostutkinnan parissa.

”Kerran kun sisarusteni lapsenlapset olivat luonani yökylässä, he sanoivat, että sinua sanotaan hammaslääkäriksi, mutta ethän sinä tee muuta kuin matkustat ympäri maailmaa”, Helena kertoo ja nauraa silmät sikkurassa.

Uhrin oikeus tulla sekä tunnistetuksi että haudatuksi on oikeuslääketieteen työn ydin. Helena Rannalle oli silmät avaava kokemus, kun hän oli ensimmäisellä matkallaan Bosniassa maaliskuussa vuonna 1996. Srebrenican läheisillä vuorilla vainajia makasi avoimen taivaan alla. Taistelujen päättymisestä oli kulunut puoli vuotta.

”Olin silloin vielä aivan kokematon sodan suhteen. En ollut nähnyt sodan tuhoja kuin valokuvissa. Ihmettelin sitä, että olimme Euroopassa, eikä kukaan tehnyt mitään.”

Nytkin Euroopassa on ruumiita avoimen taivaan alla. Pakolaisia hukkuu joukoittain Välimereen. Lasten ruumiita ajautuu rantaan.

Helena Ranta ottaa hörpyn maitokahvistaan ja huokaa.

”Minun on pakko uskoa, että asioita voidaan muuttaa. En muuten jaksaisi tehdä tätä työtä.”

Mutta tunteet, eritoten viha, ovat velloneet hänen sisällään väkivallan ja ihmisoikeusrikkomusten äärellä.

”Olen joutunut tulemaan vihani kanssa toimeen.”

”Tunteista puhuminen ei ole banaalia. Jos minusta tulisi kyyninen, tämä työ pitäisi lopettaa heti. Olen nähnyt kansainvälisillä kentillä paljon ihmisiä, joilla työ on muuttunut pelkäksi rutiiniksi.”

Helena Ranta valokuva-albumi

Eräs tärkeä valokuva Helena Rannalle on Anselm Adamsin valokuva vuodelta 1937. Vanha nainen New Meksikosta on nähnyt elämässään paljon, mutta on sinut itsensä kanssa.

Luulin unohtaneeni

Ensi vuonna 70-vuotta täyttävä Helena Ranta näyttää erittäin hyvinvoivalta. Päällepäin ei näy se, että hän on ollut vuosien varrella ammuskelun keskellä, autopommi-iskussa, ihmiskilpenä ja kaksi kertaa pidätettynä. Irakista hänet evakuoitiin vuorokaudeksi aavikolle.

”Niistä 24 tunnista hiekka-aavikolla en muista juuri mitään. Ihmisen suojamekanismithan toimivat niin, että kaikkia yksityiskohtia ei muista.”

Joskus Helena Rannalle käy niin, että kun hän on kuvitellut unohtaneensa jonkin ikävän asian, se nousee yllättävässä paikassa niin sanottuna déjà-vuna esiin.

”Olin viime vuonna jälleen käymässä Pristinassa. Belgian suurlähettiläs kutsui minut siellä konserttiin musiikkikouluun. Kun kävelin rakennuksen portaita ylös, tajusin yhtäkkiä: Ei! Tämä on se paikka, jossa minut pidätettiin syksyllä 1998. Olin siellä silloin ensi kertaa sotarikostutkijana. Portaissa mietin, että pitikö minun tulla juuri tähän paikkaan.”

Kerran hän seisoi Åminneforsissa kaivon kannen päällä. Siinä hänet valtasi muisto, kuinka hän seisoi Kosovossa samanlaisen kaivon kannella. Kaivoon oli heitetty vainajia.

”Se on tapa saastuttaa kaivot. Silloin kylien ihmiset joutuivat jättämään asuinalueensa.”

Helena Ranta sanoo, että hänen jaksamiselleen on tärkeää, että hän ei ole konfliktialueella yhtäjaksoisesti liian pitkään. Aina kentillä kulkiessaan hän kuljettaa taskussaan pientä hajuvesipulloa, jotta sen tuoksu peittää kalman hajua.

Kodin arvot

Helena Ranta syntyi sodan jälkeiseen Kajaaniin, kesäkuisena päivänä vuonna 1946. Oli kuitenkin hilkulla, ettei häntä olisi ollenkaan.

”Isäni haavoittui sodassa kaulaan, oli vuotaa kuiviin ja kuolla. Hän oli riisunut jo vihkisormuksensa, antanut lähetilleen ja pyytänyt viemään sen äidilleni. Isä kuitenkin selvisi.”

Vaikka sota ei ollut enää konkreettisesti Helenan lapsuudessa läsnä, sen muistot nousivat perheessä pintaan, kun isä kävi itsenäisyyspäivänä ja jouluna sankarihaudoilla.

”Siitä huolimatta, että sodan jälkeen joistain asioista oli puutetta, lapsuuteni oli äärettömän onnellinen.”

Helena oli perheen kuopus, jolla oli vaaleat kiharat hiukset ja siniset silmät. ”Minua suojeltiin ja hemmoteltiin kaikin tavoin. Osasin kyllä itsekin saada toiveeni läpi.”

Lapsuuden kodin arvot ovat auttaneet, kun hän on johtanut oikeuslääketieteellisiä tutkijaryhmiä konfliktialueilla.

”Minulle tehtiin hyvin varhain selväksi, mikä on oikein ja väärin. Jos tein jotain kiellettyä, vanhempani puuttuivat siihen oitis ja ymmärsin asiat kerrasta. Kerran kyllä kävimme kavereiden kanssa toistemme pihoissa omenavarkaissa.”

Tasa-arvo oli perheessä itsestäänselvyys. ”Sain äidiltäni hyvin vahvan ja määrätietoisen naisen mallin.”

Helena Ranta

Helena Ranta sai äidiltään vahvan ja määrätietoisen naisen mallin.

Pahimmat hetket

Pahimpien kokemusten äärellä Helena Ranta on tuntenut voimakasta vihaa. Tunne on purkautunut vasta myöhemmin, koska työssä on oltava jäätävän rauhallinen.

”Tunsin voimatonta vihaa, kun neuvottelin Kosovossa serbihallinnon edustajien kanssa hautojen avaamiseen liittyvistä oikeuksista. En saanut näyttää tunteitani, vaan junnasin agendaani eteenpäin. Olen aikamoinen peluri. Saatan antaa hetkeksi näennäisesti periksi, mutta kierränkin äkkiä toista kautta ja ajan vastustajani nurkkaan.”

Helena Ranta kertoo, että hänellä oli täydellinen rooli päällä myös silloin, kun hän kohtaisi Slobodan Miloševic ́in Haagin tuomioistuimessa.

”Englanti on työkieleni, ei tunnekieleni ja siksi pystyn olemaan todella inhottava. Sanon näennäisen korrektisti asioita, jotka pystyvät suututtamaan vastapuolen. Ainakin Miloševic ́ suuttui.”

Vuonna 2000 Helena Ranta oli Kosovossa tutkimassa joukkohaudoista nostettuja vainajia.

”Muistan haudoista löytyneet odottavien äitien ruumiit. Tutkin niitä, koska osaan tehdä sikiöiden luista ja hampaista ikäarvioita. Vaikka tunsin vihaa, oli mentävä vain eteenpäin.”

Helena Ranta on vaikuttanut monissa naisten ja tyttöjen asioita ajavissa järjestöissä, kuten Suomen UN Womenissa ja Plan Suomessa. Nyt hän toimii puheenjohtajana Suomen Akateemisten Naisten Liitossa.

Hän on työssään konfliktialueilla nähnyt, millainen taakka naiselle on tulla sodassa raiskatuksi tai joutua synnyttämään vihollisen lapsen.

”Naisen ruumiista on tullut taistelukenttä. Raiskaus on ase muiden aseiden joukossa. Raiskatut joutuvat yhteisönsä ulkopuolelle.”

Helena Ranta on hetken hiljaa.

”Kohtasin Bosniassa raiskatun, odottavan äidin, joka ei nähnyt muita mahdollisuuksia kuin surmata itsensä ja syntymättömän lapsensa. Hän otti käsikranaatin syliinsä.”

Jokelan koulusurmien tutkinta oli Helena Rannalle eri tavalla raskas kokemus. Vihalle ei ollut sijaa.

”Kehen sen siinä tilanteessa olisi kohdistanut?”

Mielessä pyörivät raskaat muistot liittyvät surmattujen perheisiin.

”Olin oikeuslääketieteen laitoksella koko yön tekemässä valmistelevaa työtä seuraavan päivän ruumiinavauksia varten. Pappi ja poliisi olivat jo lähteneet, kun yhden lapsen vanhemmat tulivat oven taakse. En ole saanut koulutusta lohduttamiseen ja psykologiaan.”

Helena ei ryhtynyt lohduttamaan, mutta oli läsnä, antoi heidän puhua ja kohtasi surun.

Luotan vain itseeni

Yhden ainoan kerran hän on itse turvautunut psykologin apuun. Se ei liity sotatantereilla koettuun vaan siihen, että Suomessa työtoveri kävi häneen käsiksi.

”Se kertoo siitä, miten kavahdan väkivaltaa. Hän sai jonkinlaisen primitiivisen raivoreaktion, tarttui kiinni ja ravisteli. Konfliktialueilla minuun ei olla kajottu eikä lapsena annettu piiskaa.”

”Kun tuttu ihminen kävi käsiksi täysin irrationaalisesta syystä, se oli minulle kova järkytys.”

Helena Ranta yllättää sanomalla, että hän ei luota elämässä oikeastaan muihin kuin itseensä.

”Minulla ei ole muuta mahdollisuutta. Läheiset työtoverit ovat kuvaannollisesti puukottaneet minua selkään. Minut petetään vain kerran.”

Kuolinmessu rauhoittaa

Helena Ranta on ollut naimissa, mutta eronnut aikaa sitten. Lapsia hänellä ei ole. Hän sanoo, että perheettömyys on mahdollistanut sen, että hän on voinut lähteä ”missioilleen.”

”Minua ei voida kiristää konflikti­ alueilla lapsiin vedoten.”

Lapsettomuus ei ole ollut hänen oma valintansa. Siihen liittyy terveydellisiä syitä.

”Olen hyvin lapsirakas täti sekä sisa­ rusteni lapsille että lapsenlapsille. He ovat minun perheeni. Lapset sanoivat minulle kerran, että olen aikuiseksi aika kiva.”

Sukulaiset ovat alati huolissaan He­ lenan matkoista konfliktialueille ja kyselevät, että täytyykö tämän taas mennä.

”Menen, koska se on velvollisuute­ni. Fyysisesti olen hyvässä kunnossa. Vuosien mittaan saatan lähteä vähän hitaammin liikkeelle, mutta vauhtiin päästyäni etenen kuin juna.”

Nykyisin Helena Ranta osaa ar­ vostaa elämän yksinkertaisia asioita kuten sienten poimintaa ja lintujen lau­lun kuuntelua.

”Halkojen hakkaaminen on myös hirveän kivaa. Nyt kun olin kakkoskodis­sani Pudasjärven Syötteellä, tein kelohonkajämistä sytykepuita varmaan pariksi vuodeksi. Pohjoisessa luen Suomen Luontoa ja Tähdet ja Avaruus ­leh­ teä. Revontulia seuraan mielelläni.”

Mutta konfliktialueilta Helena Ranta palaa usein Åminneforsiin. Siellä, yksi­ näisyydessä, hän antaa tunteiden tulla.

Usein hän valitsee kirjahyllystään luettavakseen runoja, kuten Anna Ahmatovan Requiemin tai Bo Carpelania. Ne rauhoittavat häntä.

Hän laittaa soimaan kuolinmessun, vaikka Berliozin Suuren kuolinmessun tai Gounodin Pyhän Cecilian messun. Sävellyksissä on kuolema läsnä mutta ei ahdistus.

”Silloin itken. Onneksi olen säilyttä­ nyt kykyni itkeä.”

Lue lisää:

Helena Ranta kertoo, mistä vastapainoa työlle – katso video!
Etäomaishoitaja on yleensä nainen
Reidar Särestöniemi – Pohjolan Picasso
Li Andersson: Rohkeasti räväkkä
Eveliina Melentjeff – nainen, joka aikoo pelastaa Seppälä-ketjun

The post Helena Ranta: ”Olen nähnyt paljon pahuutta” appeared first on Kotiliesi.fi.

Ruudulle uppoava arki – kännykkä varastaa ajan

$
0
0

Se on seuralainen, tietolähde ja turva. Sen kelmeänterävää valoa hehkuva ruutu on ensimmäinen, jota aamulla katsoo ja viimeinen, johon illalla vilkaisee. Se on sanansaattaja ja viestinviejä, työväline ja viihdyttäjä. Jokin siinä vangitsee ja lumoaa, houkuttaa ja koukuttaa…

Kun matkapuhelimet vielä parikymmentä vuotta sitten olivat vasta juurtumassa näppeihimme, osasimme tuskin ennustaa tulevaisuutta, jossa termin ”kännykkäzombi” merkitys olisi lähes kaikille selviö. Kolkko termi ”elävä kuollut” todella tulee mieleen, kun vaikkapa matkustaa ruuhkabussissa tai odottaa aseman vilskeessä junaa. Yksin olevia ihmisiä, katse luotuna alas kohti käsillä kuumottavaa älypuhelinta tai tablettia. Niinpä niin. Ne todella juurtuivat näppeihimme.

Suomessa mobiilidatan käyttö on vilkkaampaa kuin missään muualla maailmassa – me nettisurffailemme kännyköillämme innokkaammin kuin esimerkiksi informaatioteknologioiden luvatuissa maissa Japanissa tai Etelä-Koreassa. Meitä ei aina rajoita edes se, satummeko olemaan auton ratissa. Kännykän käyttö ajaessa on osasyyllisenä yhä useampaan liikennekuolemaan, siitäkin huolimatta, että hands free -laitteet ovat harvinaisen helppokäyttöisiä. Tsekkaan vielä yhden sähköpostin, kirjoitan vielä yhden viestin… Yhä yleistyviä viimeisiä ajatuksia?

Itseäni eniten hätkähdyttänyt tieto lähiviikoilta oli Ylen uutisointi puhumattomista kolmivuotiaista. Keitä he ovat? Pieniä tyttöjä ja poikia, jotka osaavat puhua vain yksittäisen muutaman sanan ja joista on tullut jo arkipäiväistynyt ilmiö puheterapiassa ympäri Suomen. Asiantuntijoiden mukaan syynä on vanhempien ja lasten välisen vuorovaikutuksen vähentyminen, joka johtuu vanhempien sosiaalisessa mediassa viettämästä ajasta. Some-zombius vie lapselta mahdollisuuden vanhemman aitoon läsnäoloon? Herätys!

Lappeenrannan Uutisissa kerrottiin jokin aika sitten päiväkodista, joka lähetti lasten vanhemmille toiveen siitä, etteivät vanhemmat puhuisi ja näpräisi puhelimiaan päiväkodin alueella. Vaikka älypuhelimet eivät jutun mukaan ole ongelma, haluttiin huomiota kiinnittää siihen, että hakiessa lapsi tarvitsee vanhemman jakamattoman huomion. Kyllä. Hän tarvitsee sitä päiväkodista hakiessa sekä lähes kaikkina muinakin aikoina. Tällainenkaan asia ei enää ole mikään itsestäänselvyys.

Netti- tai kännykkäriippuvuus on voimakas ilmaisu, mutta mutu-tuntumalta arkipäivää jo merkittävälle osalle suomalaisista. Arki uppoaa ruutuihin. Joku tarkistaa sähköpostinsa parin minuutin välein, toinen päivittää herkeämättä uutismedioiden etusivuja, kolmas kirjoittelee jatkuvalla syötöllä Facebookiin, Twitteriin tai muihin sosiaalisiin medioihin, neljäs nettipelaa. Jokainen tuntee jonkun, joka on yrittänyt ”kännykkä- tai somelakkoa”, tilittäen sitten paluunsa jälkeen poissaolopäiviensä onttoutta.

Pitäisikö riippuvuutensa tunnistaville olla tarjolla jonkinlaista vieroitushoitoa, jonka avulla pystyisi edes vähentämään verkossa ja kännykän parissa vietettyä aikaa? Kenties sellaista jo onkin tarjolla? Klinikka klikkailu-uupuneille? Hakemuksia vetämään!

The post Ruudulle uppoava arki – kännykkä varastaa ajan appeared first on Kotiliesi.fi.

Hiihtäjä Aino-Kaisa Saarinen: ”Kitkuttelimme laman kourissa”

$
0
0

Hiihtäjä Aino-Kaisa Saarinen kertoo uusimmassa Kotiliedessä, miten hänen perheensä kitkutteli 90-luvun laman kourissa ja rahaa oli vähän. Silti kotona ei tingitty terveellisestä ja monipuolisesta ruoasta edes silloin.

”Äiti taikoi aina hyvät ruoat. Söimme paljon raasteita, jotka ovat paljon halvempia kuin salaatit.”

Näin hän oppi jo lapsuuskodissaan arvostamaan terveellistä, arkista kotiruokaa.

Lisäksi Aino-Kaisa kertoo Kotilieden haastattelussa, miten raskausaika on sujunut. Vauvan liikehdintä tuntuu jo vatsassa kuplintana. Tulevalle äidille kuplinta tarkoittaa viestejä vauvalta – ja nehän ovat tietysti suuria ilon aiheita.

Lue lisää Kotiliedestä 26/15.

The post Hiihtäjä Aino-Kaisa Saarinen: ”Kitkuttelimme laman kourissa” appeared first on Kotiliesi.fi.

Seimi kuuluu jouluun

$
0
0

Maissista koverretut, oljesta tehdyt, kipsiin valetut, muoviset, puusta veistetyt. Eri puolilta maailmaa tuotuja seimihahmoja suomalaisissa kodeissa. Pian on taas aika, jolloin seimet kaivetaan esiin kellareiden pahvilaatikoista ja asetetaan paikoilleen. Ehkä haetaan ulkoa havuja tallin katolle tai leikataan olkia lattialle.

Seimen alkukoti on katolisessa maailmassa, Etelä-Euroopassa.

Yleensä seimessä makaa Jeesus-lapsi, ympärillään Maria ja Joosef sekä paimenia, tallin eläimiä ja Itämaan tietäjiä. Jeesuksen syntymää ja tallin tapahtumia alettiin kuvata jouluseimissä 1200-luvulla.

– Italiassa ja Ranskassa on vahva, pikkuhiljaa syntynyt kansallinen seimiperinne. Raamatun tapahtumista alettiin tehdä kuvia ja mysteerinäytelmiä keskiajalla, kertoo teologi Juha Luodeslampi.

Fransiskus Assisilainen järjesti vuonna 1223 Italian Grecciossa seiminäytelmän, jota katsomaan kutsuttiin kaikki kyläläiset. Pian joulun tapahtumia alettiin kuvata käsityön keinoin, ikään kuin pienoismalleina.

Uskonpuhdistus hidasti seimikulttuurin kehitystä Suomessa, mutta 1800-luvun loppupuolelta lähtien seimet ovat tulleet tutuiksi täälläkin. Viime vuosina seimiharrastus on vahvistunut Suomessa.

Jouluseimiä on meillä esillä paitsi kirkoissa ja seurakuntien tiloissa, myös kouluissa, muissa julkisissa tiloissa ja näyteikkunoissa. Helsingin Aleksanterinkadun varrelle kootaan joka vuosi jouluseimien näyttely.

Tämän seimijutun kuvat ovat viime jouluna Helsingin Tuomiokirkon kryptassa järjestetystä italialaisen seimitaiteen ja -perinteen näyttelystä Ja tapahtui niinä päivinä… Pääjärjestäjä oli Italian kulttuuri-instituutti.

Seimikuvaelma

Seimikuvaelma Portico D ́Ottaviassa on Alberto Finizion käsialaa vuodelta 2000. Se sijoittuu ”kadonneeseen Roomaan.”

Jouluevankeliumin näyttämö

Tärkeintä seimessä on tarina, joka löytyy joulu- evankeliumista.

– Seimen hahmot tulevat eläviksi, kun muistelee jouluevankeliumia tai lukee sen uudelleen seimeä katsoessa, sanoo Luodeslampi.

Useimmiten seimessä kuvataan koko Pyhä perhe, mutta ainoa ”pakollinen” hahmo on Jeesus-lapsi. – Esimerkiksi napolilaisissa seimirakennelmissa voi olla kokonainen kylä arkiaskareineen. Napolilaiset seimet ovat suuria ja hyvin runsaita, niissä on paljon väkeä ja tavaraa. Vilinän keskeltä löytyy myös Jeesus.
Napolilainen seimi korostaa sitä, että Jeesus syntyi arjen keskelle.

– Symbolisesti kaikki hahmot ovat tärkeitä, kukaan ei ole mukana sattumalta; joukossa voi olla esimerkiksi nukkuja, joka ei herää. Voi miettiä, mitä se kertoo meistä ihmisistä. Seimissä on toki usein erilaisia teologisia painotuksia.

– Seimen viehätys on juuri siinä, että se on aina vähän erilainen. On jännittävää, miten monella eri tavalla joulun tarinan voi kertoa.

Seimen voi myös tehdä itse. Seurakuntaopistot järjestävät vuosittain seimikursseja ja ohjeita löytyy kirjoistakin. Materiaalina voi käyttää lähes mitä vain: puuta, paperia, keramiikkaa, lasia, lankaa, kangasta, metallia tai muovia. Roomassa on ollut esillä seimiä, jotka on valmistettu roskapusseista tai makaronista.

Seimen valmistaminen itse tuo mukaan uuden ulottuvuuden.

– Näin joulun kertomus tulee konkreettiseksi sekä sen rakentajalle että sen katsojalle.

Seimi on esineenä pieni ja käytännöllinen, helposti hankittavissa. Monet tuovat ulkomailta pieniä seimiasetelmia tai hahmoja matkamuistoina.

– Niitä tuodaan paljon Italiasta, Ranskasta ja Latinalaisesta Amerikasta. Eniten valikoimaa löytyy ulkomaisista nettikaupoista.

Jouluseimi

Helsingin Tuomiokirkko-seurakunnan pyhäkoululaisten tekemä seimi, materiaaleina muun muassa kävyt ja pahvi.

Seimi syntyy aina uudelleen

Mitä aikaa seimi kuvaa, valmistusajankohtaa vai Jeesuksen syntymän aikaa?

– Aika on seimien kohdalla vaikea kysymys. Osa seimistä, kuten napolilaiset 1800-luvun seimet, on tehty romanttiseen, myyttiseen aikaan. Usein seimessä kuvataan minimalistisesti Raamatun kertomusten maisemaa.

– Jollakin tasolla seimi on sidottu aikaan ja paikkaan, mutta kyse ei ole välttämättä tästä ajasta. Seimillä on vahva oma tyyli. Perinne ei ole lukittu, seimi syntyy joka joulu paikallisesti uudelleen.

Eri maanosissa tehdyt seimet ovat hyvin erinäköisiä. Meksikolainen tai etiopialainen seimi kuvaa oman maanosansa ihmisiä ja ympäristöä, ja se valmistetaan paikallisesta materiaalista.

Kiehtovaa onkin juuri se, että uutta ammennettavaa löytyy aina.

– Seimissä on vahva globaali näkökulma. Lähtökohtana on Jeesus-lapsi, mutta ympärillä voi olla koko maailma, koko elämä. Esimerkiksi katalonialaiseen seimiperinteeseen kuuluu olennaisesti kakkaava hahmo, Luodeslampi sanoo.

Hänen mielestään mikään ei estä tekemästä seimeä suomalaisesta elämänmenosta tänään.

– Suomessa keskitytään usein minimiin, koska meidän ajatuksemme raamatullisuudesta on sellainen.

Maailmalla on nähty myös mekaanisia seimiä, joissa on liikkuvia osia. Joissakin kulttuureissa elää vahvasti uskonnollinen kitsch; vaikkapa värivaloissa välkkyvä risti on ihan mahdollinen. Luodeslampi suhtautuu niihin suvaitsevasti.

– Joku on tehnyt ne esineet tosissaan ja niillä on oma paikkansa.

Seimikuvaelma

Alfonso Pisacanen seimikuvaelma Salernosta (2003). Terrakotasta valmistettu seimi on tyyliltään kansanomainen.

Seimi sopii Suomeen

Seimi sopii hyvin suomalaiseen mielenmaisemaan. – Sen kautta voi osallistua hengellisyyteen sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla. Mehän emme usein halua puhua julkisesti eksistentiaalisista kysymyksistä. Emme ole kauhean räiskyviä, vaan hiljaisen tyytyväisiä, Juha Luodeslampi sanoo.
– Meillä ei ole uskonnollisia karnevaaleja, mutta seimet ovat konkreettinen ja mukava tapa tuoda joulun sanomaa esiin. Kodin omaan seimeen voi vuosien mittaan rakentaa elämänkaaren eri kerrostumia.

Olennaista seimien katsomisessa on Luodeslammen mielestä ilo ja ihmettely.

– Meissä aikuisissakin on sisällä pieni lapsi, ja seimen äärellä se pääsee esille. Kaikki sukupolvet voivat pysähtyä yhdessä ihmettelemään sitä. Seimi on positiivinen, hyvällä tavalla kepeä juttu.

Sen avulla on helpompi käsitellä uskonnollisia kysymyksiä, koska tapahtumat nähdään ja koetaan itse.
– Seimien mukana kulkee hymyä ja sallivuutta.

Toivon, että seimet tukisivat ihmisissä olevaa iloa.

Lue lisää seimien historiasta: Liisa Väisänen & Juha Luodeslampi: Jouluseimen tarina (LK-Kirjat).

Lue myös nämä:

 

Nukkekoti valmistautuu jouluun
Petrus Kurppa – piparimies Turusta
Jouluperinteet – millainen on miesten toivejoulu?

The post Seimi kuuluu jouluun appeared first on Kotiliesi.fi.

Lucia kruunataan perinteisin menoin

$
0
0

Suomenruotsalaisten joulunodotus on perinteisesti alkanut Lucian päivästä 13. joulukuuta. Vuosittain Lucia kruunataan kynttiläkranssilla joulun valon tuojaksi muun muassa Helsingin Tuomiokirkossa. Vastakruunattuna Lucia kiertää kaupungilla kulkueena tonttuineen ja hevosajureineen.

Kadunvarsilla kulkuetta seurannut yleisö siirtyy juhlan jälkeen lähikahviloihin ja koteihin jatkamaan Lucian päivän viettoa. Joulun alla Lucia käy laulamassa vanhuksille ja lapsille sairaaloissa ja päiväkodeissa. Myös päiväkodit ja koulut valitsevat oman pikku-Luciansa.

Suomenkieliseenkin joululauluperinteeseen kuuluva Santa Lucia on alunperin napolilaisten kalastajien venelaulu, barcarole. Legendan mukaan Pyhä Lucia surmattiin uskonvainoissa Sisilian Syrakusassa 304 jKr. Keskiajalla Santa Luciasta, Pyhästä Valottaresta, tuli sokeiden ja silmäsairaiden suojeluspyhimys, valon tuoja. Muistopäivää vietettiin keskitalven juhlan aikaan.

Suomeen Lucia-perinne tuli Ruotsista. Todennäköisesti ensimmäistä juhlaa vietettiin Turun ruotsalaisessa naislyseossa vuonna 1898. Helsingissä ensimmäinen Lucia-kulkue järjestettiin vuonna 1930.

Lucian päivänä herkutellaan perinteisesti Lucia-pullilla.

Lue lisää:

Juhlista Lucian päivää
Lucia-pullat tuoksuvat sahramilta
Leivo Lucia-pulla ja muita herkkuja

The post Lucia kruunataan perinteisin menoin appeared first on Kotiliesi.fi.


Entinen pakolainen: ”Sotilailla oli käsky tappaa mieheni”

$
0
0

“Ensimmäisen yön Suomessa nukuimme lentoaseman penkeillä. Oli uusi vuosi, eikä tulkkia ollut saatavilla. Saimme silti kerrottua, että haemme turva paikkaa. Minä ja mieheni olimme 27-vuotiaita, poikamme 2.

Aamuyhdeksältä meille tultiin toivottamaan hyvät huomenet. Emme olleet ymmärtäneet, että on aamu, kun ulkona oli aivan pimeää.

Meillä oli väärennetyt Brasilian passit, joista olimme lentolippujen kanssa maksaneet salakuljettajalle 8 000 dollaria. Olin ollut huolissani, kun mies antoi kaikki rahamme salakuljettajalle. Mitä jos hän ei olekaan luotettava? Onneksi onnistuimme ja pääsimme turvaan.

Kotimme oli Irakin kurdialueella, Suleimaniassa. Minulla oli kampaamo, mieheni suunnitteli naisten vaatteita. Vuonna 1991 hänen oli liityttävä armeijaan Irakin ja Kuwaitin sodan vuoksi. Taisteluissa kurdit laitettiin eturiviin, ensimmäisinä tapettaviksi.

Puoliso pakeni armeijasta

Monen muun kurdin tavoin mieheni pakeni armeijasta. Sen jälkeen jouduimme elämään kotona piileskellen. Sitten miehen 14-vuotias veli löydettiin pommi-iskun lähettyviltä. Saddam Husseinin  miehet ottivat hänet kiinni ja teloittivat. Tuolloin sotilailla oli käsky tappaa kaikki kiinni jääneen miehen miespuoliset perhejäsenet. Niinpä he lähtivät etsimään miestäni.

Kun kuulimme tästä, lähdimme välittömästi kodistamme. Otimme mukaan vain pienet laukut, enimmäkseen lapsen tarvikkeita. Passeja meillä ei ollut, sodan aikana niitä ei miehille edes myönnetty.

Pakenimme ensin Iraniin ja sieltä Syyriaan, jossa asuimme kahdeksan kuukautta. Siellä irakilaisia kohdeltiin niin huonosti, että oli pakko jatkaa pakomatkaa.

Tiesimme Suomen, koska vanhempani ja osa sisaruksistani oli jo tullut tänne vuotta aiemmin. Salakuljettaja sen sijaan ei ollut koko maasta kuullutkaan. Hän katsoi sen kartasta ja arveli siellä asuvan vain jääkarhuja.

 

Pakolainen haastattelu

Paiman Karim ja hänen miehensä päättivät jäädä Suomeen pysyvästi vasta, kun he huomasivat lastensa juurtuneen tänne.

Uudenvuodenpäivänä 1992 Punaisen ristin auto haki meidät Helsingin lentokentältä. He veivät meidät juna-asemalle ja antoivat matkaliput käteen. Kaikki oli vierasta, mutta kukaan ei tuuppinut tai potkinut meitä, kuten Iranissa.

Meidät ohjattiin Nastolan vastaanottokeskukseen. Siellä asuimme yli vuoden. Joka aamu kello 8.30 keskuksessa alkoi suomen kielen opetus. Opinnot kannattivat, sillä olen jo pitkään toiminut täällä kurdin ja arabiankielen tulkkina.

Sosiaaliturva hämmästytti

Meistä oli ihmeellistä, että meille annettiin rahaa, vaikkemme tehneet työtä. Irakissa ei kukaan saanut ”ilmaista rahaa”, ei siellä ollut sosiaaliturvaa.

Nytkään ei tuntunut oikealta saada rahaa ja vain maata huoneessa. Ilmoitimme heti, että teemme mitä vain työtä sen vastineeksi. Niinpä meille keksittiin aina jotain, vaikka haravointia.

Senkin jälkeen, kun saimme palkkatyötä, jatkoimme vapaaehtoistyössä. Halusimme auttaa, koska meitäkin oli autettu tänne tullessamme. Se tuntui hyvältä.

Meille tärkein apu kotoutumisessa olivat suomalaiset ystävät. Heidän kauttaan olemme tutustuneet tähän maahan ja kulttuuriin. Yhdessä vietetyt juhlat ovat opettaneet enemmän kuin mitkään kurssit.

Ystävät löytyivät vapaaehtoistyön kautta. Meillä oli vastaanottokeskuksessa joka keskiviikko ystävänpäivä, jolloin lähiseudun asukkaat saivat tulla kahvittelemaan ja tutustumaan meihin. Ensimmäisellä kerralla emme menneet. Pieni poikamme sen sijaan käveli kahvittelutilaan, hän kun muutenkin meni joka paikkaan. Eräs pariskunta kyseli pojan vanhempia, jolloin poika toi heidät huoneeseemme. Siitä alkoi ystävyys, joka on kestänyt yli 20 vuotta ja jatkuu edelleen.

Olen opiskellut täällä nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi. Nyt työskentelen Punkalaitumen vastaanottokeskuksessa pakolaisohjaajana. Siellä on aivan täyttä ja koko ajan kiire, joku on koko ajan hihassani kysymysten kanssa. Asukkaita huolettaa, mitä heille seuraavaksi tapahtuu.

Olen myös lähes 20 vuotta tulkannut esimerkiksi turvapaikanhakijoiden puhutteluissa. Mieheni on töissä metallialan yrityksessä.

Työ on tärkeää. Vastaanottokeskuksessakin suuri osa haluaisi tehdä jotain. Se, että antaa työpanoksen saamaansa rahaa vastaan, tuntuu hyvältä molemmin puolin. Ja kun tekee työtä, ei ehdi niin paljon ajatella kipuja ja huolia.

Irak oli muuttunut vieraaksi

Meillä oli koko ajan tarkoitus vielä palata Irakiin. Matkustimme sinne vuonna 2000 katsomaan, voisiko sinne jo muuttaa. Poikamme, tuolloin 14, oli mukana. Hän kuuli keskustelumme mahdollisesta jäämisestä ja kysyi, oliko se vitsi. Hänelle se oli aivan vieras maa. Poika sanoi, että hän tekee itsemurhan, jos jäämme sinne. Niin suuri hätä hänellä oli. Emme olleet ajatelleet asiaa hänen kannaltaan lainkaan.

Palasimme Suomeen ja saimme tyttären. Kun hän oli kaksivuotias, matkustimme taas Irakiin. Siellä häntä pelottivat naiset huiveissaan, sillä hän luuli heitä noidiksi.

Kun hän oli kymmenen, matkustimme sinne uudelleen. Ajattelimme, että jos hän viihtyisi siellä, voisimme jäädä. Poika oli tuolloin jo muuttanut omilleen. Mutta tyttö oli siellä niin peloissaan kaikesta. Hän roikkui kiinni minussa ja kyseli, miksi ne puhuu niin kovaa, miksi tuolla on noin likaista. Minua nauratti: hän oli kuin suomalainen.

Päätimme silloin, että ei sitten, tämä oli tässä. Ostimme talon ja asetuimme Valkeakoskelle. En usko, että lähden täältä enää mihinkään.

Viimeksi Irakissa käydessäni olin jo kuin vieras, jolta kyseltiin, koska lähdet kotiin. Täälläkin minulta kysytään, lähdetkö kotimaahasi. Olen jäänyt roikkumaan maiden väliin, enkä aina itsekään tiedä minne kuulun.

Lapsilleni Suomi on kotimaa. Poika, 27, on opiskellut merkonomiksi ja tekee myyntityötä. Vaikka hän ei enää asu kotona, hän soittaa minulle monta kertaa päivässä. Aina ensimmäiseksi herättyään, hyvät kaupat tehtyään ja illalla kotiin palattuaan.

Tytär, 15, sanoo olevansa suomalainen, koska hän on täällä syntynyt. Siihen minä vastaan, että sinä olet kurdi.

Joitakin vuosia sitten hän kysyi minulta, että miten sinä jaksat aina työskennellä ulkomaalaisten kanssa. Minä kysyin, että mitä hän oikein luulee meidän olevan.

Tiedonpuute aiheuttaa ongelmia

Kyllä minua on katsottu täällä pitkään, koska en ole sopinut joukkoon. Tykkään pukeutua värikkäästi, käyttää isoja koruja ja laittaa itseni nätiksi ihan tavallisinakin päivinä. Ajattelen, että se tuntuu kivalta myös toisista. Jos vaikka tulkkaan masentuneelle turvapaikanhakijalle, haluan antaa hänelle olemuksellani iloa ja energiaa.

Joidenkin ihmisten rasistiset asenteet tuntuvat pahalta. Usein taustalla on tietämättömyys. Vaikeinta on sellaisten kanssa, jotka eivät ole itse käyneet missään muualla. He tuntuvat ajattelevan, että oikeita ihmisiä ovat vain suomalaiset.

Erilaisista tavoista pitää kertoa vastaanottokeskuksen asukkaille, jottei tule turhia ongelmia. Ehkä niistä pitäisi kertoa myös lähiseudun asukkaille. Heillä on usein hirveä pelko, sillä he ovat nähneet tämän näköisiä ihmisiä vain levottomuuksista kertovissa uutisissa.”

Lue lisää koskettavia tarinoita:

Entinen pakolainen pyörittää nyt omaa firmaa
Venäläisen sotavangin tytär: ”Äiti itki kertoessaan isästäni”
Minun tarinani Fadumo Dayib: “On oltava sinnikäs, että pärjää”
Köyhyys: “Vakituinen palkka on luksusta.”
Pekka Hyysalon äiti: “Lasketteluonnettomuus muutti kaiken.”

 

The post Entinen pakolainen: ”Sotilailla oli käsky tappaa mieheni” appeared first on Kotiliesi.fi.

Matka: Paola Suhosen vinkit automatkalle

$
0
0

Paola Suohonen kehoittaa matkailijoita olemaan tyytymättä helppoon ratkaisuun. Tässä hänen omien matkojensa ikimuistoisimmat kohteet:

1. Aavasaksa, Ylitornio

”Kun olin pieni, tein perheeni kanssa paljon automatkoja eri puolille Suomea. Tuntuu, että tällainen kulttuuri on nykyisin kuollut. Lomalle lähdetään aina lentomatkan päähän. Nostalgiasyistä olen alkanut harrastaa road trippejä uudelleen aikuisiällä. Yksi suosikkipaikoistani on Ylitorniolla sijaitseva Aavasaksa.

paola aavasaksa

Ylitorniolla sijaitseva Aavasaksa on Paolalle tuttu jo lapsuudesta automatkoilta.

Isä kertoi minulle, että Aavasaksa on Suomen eteläisin paikka, jossa voi nähdä kesäisin keskiyön auringon. Paikassa on jotain maagista.
Aavasaksa oli vielä 1950–60-luvuilla suosittu matkailukohde. Nyt tuolta ajalta peräisin olevat monet hotellit ja tanssi-
lavat ovat autioituneet. Niissä voi aistia menneen ajan tunnelman.

Aavasaksan vaaran korkeimmalla kohdalla on näkötorni, josta on upeat maisemat yli Tornionjokilaakson. Sieltä on varmaan käyty aikanaan ihailemassa myös yötöntä yötä.”

2. Kariega, 
Etelä-Afrikka

”Katsoin pikkutyttönä televisiosta Elsa – vapaana syntynyt -nimistä sarjaa, joka kertoo orvoksi jääneestä leijonanpennusta. Ihailin sarjassa näkyvää safarimaisemaa ja Afrikan eläinten runsautta. Aikuisena pitkäaikainen haaveeni oli päästä safarille.

Toive toteutui viime marraskuussa. Etelä-Afrikassa sijaitsevalla Kariegan luonnonsuojelualueella (Kariega Game Reserve) turistit maksavat päästäkseen töihin safarille.

Yhden kuukauden aikana osallistuin muun muassa eläinten laskentaan ja raivasin teitä. Vapaaehtoistyön kautta pääsin todella tutustumaan luontoon, eikä safari tuntunut vain eläintarhakierrokselta. Pääsin näkemään läheltä muun muassa leijonia, seeproja, antilooppeja ja sarvikuonoja.
Työ ei ole tarkoitettu aivan heikkohermoisille, koska kerrankin leijona tuli aivan auton lähelle. Siinä ei auttanut kuin istua rauhallisesti ja hiljaa paikoillaan.”

paola

“Olen matkoillani yöpynyt monesti Memory Motel nimisessä motellissa (692 Montauk Highway). Siellä voi aistia menneen maailman tunnelmaa. Huoneet ovat todella peruskuntoisia, jopa hieman räjähtäneitä. Älä ylläty, jos löydät seinältä hieman veriroiskeita. Motelli on hyvä tukikohta, josta käydä vaikkapa Montaukin majakalla tai rannalla.”

3. Montauk, Yhdysvallat

”Asuin New Yorkissa aikanaan pari vuotta ja ihastuin Montaukin pikkukylään. Siitä tuli henkäreikäni, kun halusin pois Manhattanilta. 

Nyt kun New Yorkista on jo tullut monelle saavutettava ja tuttu kohde, suosittelen tekemään päivämatkan Montaukiin. Parissa tunnissa pääsee autolla aivan toisenlaiseen maailmaan.

Montauk sijaitsee aivan Long Islandin niemenkärjessä. Ajomatkalla mennään muun muassa rikkaiden newyorkilaisten huvila-alue Hamptonsin läpi. Myös Montauk oli vielä 70-luvulla todellinen lomaparatiisi hotelleineen ja rantabulevardeineen. Sittemmin se on rapistunut.”

 4. Budapest–Bamako-ralli

”Euroopasta Afrikkaan ajettava Budapest–Bamako-ralli  on ainutlaatuinen matkaelämys. Kaikkiaan kuukauden kestävän rallin aikana näkee uskomattomia maisemia ja voi testata omat selviytymistaitonsa.

paola

Budapest–Bamako-rallissa ajetaan Saharan aavikolla, jossa ympärillä on pelkkää hiekkaa silmän kantamattomiin.

Matkalla ei yövytä hotelleissa, vaan 
autossa tai teltoissa. Mukana on oltava juotavaa, ruokaa ja bensaa aina vähintään parin viikon tarpeiksi, jos vaikka auto 
sattuu hajoamaan keskellä Saharan autiomaata. Rallin järjestäjät ovat pohtineet tapahtuman lopettamista jo monta kertaa, koska reitti kulkee juuri nyt vaarallisten alueiden läpi Afrikassa.

Porukassa on oltava ainakin suunnistustaitoa, jotta osaa ajaa oikeaan suuntaan, kun kaikkialla ympärillä on vain loputtomasti aavikkoa ja hiekkamyrskyt vievät välillä näkyvyyden. Upein elämys matkalla oli yöpyä Saharassa. Tähtitaivas kaartuu siellä ylle kuin kupoli. Tähdet eivät näytä missään niin kirkkailta.”

5. Romania

”Kiinnostuin alun perin Romaniasta löytö-
koirien takia. Minulla on ollut Virosta adoptoitu löytökoira, minkä takia asia on edelleen lähellä sydäntäni. Halusin tutustua löy tökoirien ja niiden pelastajien arkeen omakohtaisesti.

paola

Paola tutustui Romaniaan ollessaan töissä kodittomien koirien tarhoilla.

Viime kesänä tutustuin parin viikon aikana eri puolilla Romaniaa sijaitseviin tarhoihin ja sain samalla nähdä maan kaunista ­maaseutua: loputtomasti maissi- ja kukkapeltoja ja vanhoja luostareita.

Koska en ollut Romaniassa lomamatkalla, en voinut poiketa etukäteissuunnitelmista kovin paljon. Parina vapaapäivänäni suuntasin Branissa sijatsevaan Drakulan linnaan (Strada General Traian Moșoiu 24). Keskellä ei mitään, kiemuraisten ja kapeiden vuoristoteiden päässä kohosi upea, vuosisatoja vanha linna. Museoksi muutettu linna on itsessään upea nähtävyys, ja kierroksen jälkeen voi jäädä johonkin vieressä sijaitsevaan keskiaikaiseen majapaikkaan yöksi.”

Lue myös matkajutut:

Matkavinkit Tallinnaan

München päivässä

Budapest x 5 

Pietari: 5 tärppiä matkailijalle

 

The post Matka: Paola Suhosen vinkit automatkalle appeared first on Kotiliesi.fi.

Huippusopraano Karita Mattila: “Minua ajaa itsekritiikki”

$
0
0

Karita Mattilan energia on keskivoimakkaan pyörremyrskyn luokkaa. Kun hän liikkuu turkulaishotellin sviitissä, tila täyttyy hänen vahvasta äänestään, naurustaan, polveilevista tarinoistaan ja kimaltavista koroistaan.

Se, että 55-vuotias huippusopraano on lentänyt vain muutamaa päivää 
aiemmin Yhdysvalloista Suomeen, ei näy eikä tunnu hänessä.

”Viime yön nukuin jo hyvin.”

Hän nukkui sen puolisonsa Tapio ”Tapsa” Kuneisen kanssa heidän Turun kodissaan.

”Kutsun sitä kämpäksi. Aina kun palaamme sinne, kaapissa odottavat vanhentuneet mausteet ja pastat. Oikea kotimme on ollut jo 15 vuotta Floridassa.”

Nyt Karita Mattila on tullut konsertoimaan Helsinkiin sekä sukuloimaan Tapsan kanssa Turkuun ja Perniöön. Hänen edellisestä Suomen visiitistään on vierähtänyt puolisen vuotta. Työt ovat vieneet häntä muualle maailmaan.

”Olen ylittänyt Atlantin tänäkin vuonna jo 14 kertaa matkatessani esiintymään eri puolille Eurooppaa. Matkustaminen on kovaa hommaa. Kunnosta on pakko pitää hyvää huolta, että tätä kaikkea jaksaa.”

33 vuotta oopperalaulajan työtä maailman ykköstaloissa on maistunut Perniöstä lähtöisin olevalle maalaistalon tytölle. Ja maistuu yhä. Muutama vuosi sitten Opera News -lehti rankkasi hänet maailman neljän parhaan laulajan joukkoon. Karitan lavakarismaa ja heittäytymiskykyä on kilvan kehuttu. Villi lavaeläin. Todellinen lavakettu! Se hän on.

Mutta venyttelevä murre paljastaa yhä varsinaissuomalaiset juuret.

Puhelias Karita hiljenee hetkeksi, kun hänen luottomeikkaajansa ja ystävänsä Leena Waggoner taiteilee rajaukset hänen huuliinsa. Ne ovat verenpunaiset. Kuten kynnetkin. Karita sanoo pitävänsä erittäin kirkkaan punaisesta.

”Luonnollinen, mitä se on?” hän nauraa.

Pieni shokki

Voitettuaan vuonna 1983 Cardiffin laulukilpailun 23-vuotias sopraano ampaisi maailmalle, ensin Lontooseen ja sitten Floridaan, eikä ole sen koomin asunut vakituisesti Suomessa.

”Kutsun itseäni Suomessa syntyneeksi. Nykyisin saan täällä aluksi lievän kulttuurishokin. Ulkona pitäisi kulkea turkki päällä ja sisällä asunnoissa on liian kuuma. Kun katson tv:tä, siellä on yhä enemmän naamoja, joita en tunne. En koe itseäni täysin ulkopuoliseksi, mutta minun pitää tutustua tähän maahan aina uudestaan.”

Karita Mattila

Karita sanoo, että vahvin eväs, jonka hän on saanut Suomesta matkaansa on korkea ja tasa-arvoinen koulutus. Kouluaika Perniössä loi itseluottamuksen.

Tunne kotiinpaluusta syntyy rutiineista.

”Olen tottunut kuuntelemaan radiota. Kuuntelen Ylen Ykkösestä klassista musiikkia sekä Muistojen bulevardi -ohjelmaa. Radio Suomen Ajantasa on hyvä ohjelma.”

Myös vanhoja ystäviä tavatessa tulee kodikas olo. Mutta ystäväpiiri on vuosien mittaan pienentynyt.

”Kaikki ystävyyssuhteet eivät ole kestäneet jatkuvaa poissaoloamme, mutta uusiakin on syntynyt.”

Karita sanoo empimättä, että tuskin he Tapion kanssa koskaan kokonaan palaavatkaan Suomeen. Rakas puoliso on jo vuosia toiminut hänen managerinaan. 27 vuotta sitten he kohtasivat Kaarinan autokeskuksessa, jossa Tapsa oli automyyjänä.

”Rakastan liian paljon yksityisyyttäni, jotta palaisin Suomeen. En myöskään odottanut turhaan kuutta vuotta, että saan green cardin Yhdysvaltoihin. Laulajana se on minulle paras paikka, vaikka Euroopassa säännöllisesti esiinnynkin. USA:ssa on Metropolitan sekä tasokkaat oopperat Chicagossa, San Franciscossa ja Houstonissa sekä paljon konserttitaloja. Toisaalta me olemme Tapsan kanssa aika kiriherkkiä, että never say never.”

Ehdottomasti feministi

Rämäpäinen menijä. Feministi. Ehdottomasti! Niin Karita luonnehtii itseään.

Ehkä jotain tekemistä on sillä, että hän varttui kolmen veljen keskellä ”melkein korvessa”. Oli opittava pitämään puolensa ja saatava äänensä kuuluviin.

”Sain paikkani taistelemalla.”

Todenteolla hän heräsi tasa-arvoasioihin kolmekymppisenä, menestystä niittäneenä ammattilaulajana.

”Olin pitkään niellyt monia asioita jonkinlaisina itsestäänselvyyksinä. Mutta kun minulle oli kertynyt laulajana itseluottamusta, uskalsin kieltäytyä asioista. Kieltäydyin joskus esiintymisistä, haastatteluista tai jonninjoutavista menoista. Siitä ei selvästikään pidetty. Jouduin kuulemaan epäasiallisia kommentteja ja kielenkäyttöä joiltakin mieskollegoilta ja kapellimestareilta ja tajusin, että se ei voi johtua mistään muusta kuin sukupuolestani. Tai jos olin jo sopinut asioista, joku saattoi soittaa aviomiehelleni sopiakseen asioista miesten kesken. Tapiostakin taisi tulla feministi viimeistään sitä myöten.”

Karita täsmentää, ettei ooppera ole sen sovinistisempi kuin muutkaan alat.

”Siinä maailmassa asiat ovat usein vain paljon paljaampina, koska taiteilijat ilmaisevat itseään avoimemmin kuin muut.”

Hän sanoo, ettei ole sukupuolensa vuoksi joutunut tekemään laulajana enemmän töitä kuin miehetkään.

”Itse ammattitaidon saavuttamiseen vaaditaan kaikilta sama: Kovaa työtä ja kristallinkirkas näkemys siitä, miksi sitä tekee. Huipulla on aina tilaa, mutta siellä tuulee kovaa. Paikkansa on ansaittava joka hetki uudestaan.”

Sen Karita myöntää, että naislaulajat joutuvat tekemään ulkonäkönsä eteen enemmän kuin miehet. Kaikki ovat lavalla ”luupin” alla, mutta naisia katsotaan ankarammin. Hän kertoo, että eritoten suomalaiset mieskriitikot ovat aikoinaan katsoneet asiakseen arvostella hänen esiintymisasujaan.

”Pidän näyttävästä pukeutumisesta ja haluan olla hyvännäköinen. Ei näillä ooppera- ja konserttilippujen hinnoilla voi olettaa, että ihmiset tulevat saliin silmät kiinni nauttimaan musiikista.”

Karita Mattilalle feminismissä on kyse naisten tasa-arvoisista oikeuksista miesten kanssa. Kun tyttöjen ja naisten oikeudet toteutuvat, siitä hyötyvät kaikki.

”En olekaan voinut koskaan ymmärtää naisia, jotka sanovat, että eivät ole feministejä mutta… Ihmettelen, kun kuulin suuresti ihailemani Kirsti Paakkasenkin kerran sanovan tv:ssä niin.”

Karita korostaa, että Suomessa tasa-arvoasiat ovat kuitenkin paljon pidemmällä kuin hänen nykyisessä kotimaassaan.

”USA:ssa on useita niin seksistisiä tv-mainoksia, etteivät ne menisi Suomessa ikinä läpi. Ja välillä tuntuu, että republikaaneille melkeinpä tärkein asia on kaataa naisten oikeus saada abortti. Se tuntuu suomalaisesta naisesta mahdottomalta.”

Karita Mattila on ollut pitkään kehitysmaiden tyttöjen ja naisten asioita ajavan UnWomenin jäsen ja antoi tänäkin vuonna joululahjarahansa järjestölle. Hän on mukana myös WomenCount-järjestössä, joka tukee naisasiaa ajavia naispoliitikkoja.

Osaan laskea!

Karita potkaisee huikeat korkkarit jaloistaan ja kipristelee verkkosukkiin verhottuja varpaitaan.

Kysyessäni, mistä hän maailmalla vahvimmin huomaa, että on kasvanut naiseksi juuri Suomessa, hän menee hiljaiseksi.

”Nyt mua rupes itkettämään.”

”Kyllä se on se korkea, tasa-arvoinen koulutus, jonka Suomesta saa matkaansa. Lähdin täältä kuusi laudaturia taskussani, mutta tärkeintä oli oppimisen riemu ja kannustus, jota sain kokea koulussa.”

”Pidin erityisesti kielistä, mutta hir
veän merkityksellistä oli, että Perniön lukion matematiikan opettajani sai minut uskomaan, että osaan laskea, perkele! Tytöillehän paahdettiin aina, ettemme osaa laskea. Itsekin sitten jo hoimme, että meillä ei ole laskupäätä. Sain vanhanaikaisen kotikasvatuksen, jossa olin oppinut pelkäämään epäonnistumisia.
Lukiossa matikasta tuli minulle kuin huume ja kirjoitin lyhyestä matikasta laudaturin.”

Kun Karitan teini-ikä oli pahimmillaan ja hän oli ”oman itsensä suurin vihollinen”, Salon musiikkiopiston laulunopettaja Matti Pelo pelasti hänet musiikille. Suuri rooli oli myös Karitan vanhemmilla, jotka väsymättä kuljettivat soittotunneille.

Karita Mattila

Karita Mattila sanoo olevansa rämäpäinen menijä ja ehdottomasti feministi. Hän havahtui tasa-arvoasioihin kolmekymppisenä, jo menestystä niittäneenä laulajana.

”Olin murrosiässä just sellaisessa vaiheessa, että olisin halunnut lopettaa pianotunnit, joilla olin käynyt 9-vuotiaasta. Otin Matti Pelon kannustuksesta laulun pääaineeksi. Hän oli laulajan urallani aivan ratkaiseva henkilö. Olin silloin sellainen roteva tyttö, jolla oli käheä lauluääni.”

”Tämä tuki ja kannustus kulkee matkassani maailmalla. Ulkomailla koenkin suomalaiset juureni aina vahvimmin.”

Tulkitsijan kyvyistäänkin hän kiittää Suomea.

”Sain näyttelijäntyöhön hyvän pohjan Marja Korhosen ja Ismo Kallion opissa Sibelius-Akatemiassa. Sen jälkeen olen saanut työskennellä maailman parhaiden ohjaajien kanssa. Vuonna 2008, Jurgen Flimmin ohjauksessa Metissä sain tehdä yhden hienoimmista rooleistani, Straussin Salomen. Se oli vaikea, mutta Flimm antoi minun löytää itseni siitä roolista.”

Pilli toimii

Karita Mattilalla ei ole aikomusta jäädä eläkkeelle. Niin kauan kun laulaminen sujuu ja virtaa riittää, hän nousee estradille.

”Kyltymätön itsekritiikkini tekee sen, etten jää paistattelemaan menestykseen.”

”Onneksi ääni eli pilli on hyvässä kunnossa. Olen siitä kiitollinen. Taatusti ääneni on vuosien mittaan muuttunut. Eihän 55-vuotiaalla voi olla 35-vuotiaan pilliä.”

Karitalla on kalenteri lähes täynnä pariksi seuraavaksi vuodeksi, mutta kyselyjä on tehty vuoteen 2020 asti.
”Vuonna 2008 alkanut lama näkyy kyllä oopperataloissakin. Talot ovat käyneet varovaisimmiksi buukkausten suhteen.”

Äitipuolen rooleissa

Merkittäviä debyyttejäkin Karita on tehnyt viime vuosina.

”Olen ollut niistä ilahtunut ja vähän yllättänytkin. Olen debytoinut Alban Bergin Wozzeckin Mariena, nimiroolissa Straussin Ariadnessa ja Sieglindenä Wagnerin Valkyyriassa. Ensi vuonna laulan Kostelniccˇkan roolin Janácˇekin Jenufassa. On vielä muitakin, mutta niistä en halua puhua ennen kuin on nimi sopimuksessa.”

Nuorten tyttöjen lyyristen roolien jäätyä vähemmälle, Karitalle maistuvat kypsien naisten roolit kuten äitipuolet.
”Olen hyvin innostunut tästä muutoksesta. Vaikka kasvattiäiti Kostelniccˇkan roolia varten minua ei tarvitse juuri meikata eikä lisätä ryppyjä.”

Karita Mattila

Karita Mattilan lähipiiri ja sukulaiset ovat tottuneet laulajan asenteeseen ja menemisen paloon.

Kun Karita lauloi Jenufassa Suomen Kansallisoopperassa vuonna 2014, hän lauloi nuoren maalaistytön nimiroolia ja muistelee esitystä huippuproduktiona.

”Olin silloin ylpeä suomalaisesta laulutaiteesta. Teimme Jenufan Päivi Nisulan, Jorma Silvastin ja Jyrki Anttilan kanssa. Se oli kansainvälisen tason miehitys. Nisulan Päivi teki elämänsä roolin Kostelniccˇkana.”

Palveluammatti

Laulajan työ on Karitalle palveluammatti. Silmääkään räpäyttämättä hän sanoo, ettei halua tinkiä yleisön palvelemisesta edes terrorismin uhan edessä. 

”Olin Pariisissa kun Charlie Hebdon toimitukseen iskettiin. Osallistuin terrorismia vastustavaan marssiin iskun jälkeen. En olisi vaihtanut mistään hinnasta paikkaani olla siellä. Oli hienoa nähdä, miten ranskalaiset reagoivat.”
Marraskuisen terrori-iskun jälkeen Karita luki, että jotkut esiintyjät ryhtyivät perumaan esiintymisiään Ranskassa.

”En voi ymmärtää sitä. Jos minulla olisi ollut keikka Pariisissa, olisin ollut heti valmis lähtemään. Jos teatterit pidetään auki, niin minä en ole ihminen, jonka takia esiintyminen peruutetaan.”

Karita muistelee tilannetta syyskuun 11. päivän iskun aikoihin New Yorkissa.

”Oopperafanit kerääntyivät Metin ovelle ja kiittivät meitä, jotka tulimme esiintymään. Moni oli peruuttanut tulonsa.”

”Olen sitä mieltä, että yleisö tarvitsee taidetta eniten silloin kun on vaikeaa.”

Karita kiihtyy aiheesta.

”Miksi ylipäätään on olemassa taidetta ja musiikkia? Musiikki on kokonaisvaltaista terapiaa. Taide käy sielunhoidostakin. Miksi minäkään esiintyvänä taiteilijana olisin tätä muuten yli 30 vuotta jaksanut?”

Karita Mattilan lähipiiri ja sukulaiset ovat tottuneet laulajan asenteeseen ja menemisen paloon.

”Sukulaiset eivät enää pelkää puolestani. Olen sanonut heille, että jos ryhtyy murehtimaan puolestani, niin saa kyllä murehtia. Olen saanut elää hirvittävän rikasta elämää. Olen saanut koetella rajojani ja toteuttaa itseäni. Että vaikka lentokoneeni tippuisi huomenna, niin älkää surko. Ilojuhlat pitää järjestää.”

”No, totta kai!” Karita vastaa, kun kysyn, eikö hän pelkää mitään.

”Onhan minulla huolia. Murehdin Tapiosta sillä lailla kun huolehditaan puolisosta, jonka kanssa on pidetty yhtä 27 vuotta. Olemme paljon erossa. Nyt tullessamme laskimme, että olemme tehneet Atlantin ylityksen yhdessä viimeksi toukokuussa.”

Kovasta viennistään huolimatta Karita Mattila haluaa palata aika ajoin Suomeen. Suomalainen yleisö on hänelle tärkeä.

”Ei sellaista ole missään muualla. Niin kauan kuin yleisö haluaa kuulla minua, tulen heidän eteensä.”

”Haluni jatkaa laulamista kulkee käsi kädessä sen kanssa, että kelpaan vielä ittelleni. Että laulan hyvin. Olen lopulta oman itseni ankarin kriitikko.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 1/2016

Katso myös:

Video: Huippusopraano Karita Mattila kertoo työstään

Aira Samulin: “Mieliteot pitää toteuttaa”

Yrittäjä Anne Murto: “Puhdas luonto on elämän edellytys” – katso video

 

The post Huippusopraano Karita Mattila: “Minua ajaa itsekritiikki” appeared first on Kotiliesi.fi.

Pariskunnan koti on rakennettu kahdesta merikontista

$
0
0

Kapea hiekkatie johdattaa tulijan pois liikenteen melusta. Pian ylitetään valkoinen puusilta, jonka alla mutkittelee joki.

Edessä avautuu rehevä tontti lammen rannalla. Jätän auton talon edustalle. Isäntä Jorma Soini osoittaa lammen takana näkyvää kalliota ja hieman kauempana kulkevaa valaistua luontopolkua. Tähän luonnonrauhaan hän vaimonsa kanssa ihastui.

Kahdeksan hehtaarin tontti Tuusulan Myllykylässä oli vuosia luonnontilassa tyhjillään. Vielä tontin hankkiessaan Jorma ei tiennyt asettuvansa sille lopulta asumaan.

Ensi kertaa ajatuksen lausui ääneen Jorman tuleva vaimo Päivi Strandén 2000-luvun alussa. Pariskunta asui tuolloin matkailuautossa. Eräänä iltana he päättivät lähteä uimaan Myllykylän tontin lampeen ja jäivät paikalle yöksi.
Aamulla Päivi sanoi, ettei haluaisi lähteä.

Tontille rakentamisessa oli kuitenkin ehto: siihen saisi Tuusulan kunnalta vain tilapäisen rakennusluvan. Kodin oli oltava siirrettävä.

konttikoti_13_JM_0001

Jorma ja Päivi halusivat säilyttää konttien ulkonäön. Mahdollista olisi peittää konttien pinta esimerkiksi puuvuorauksella, jolloin sitä ei ulkonäöllisesti erottaisi heti perinteisistä taloista.

Vaihtoehdot muhivat pariskunnan mielessä vuosia. Nyt kuusikymppinen pariskunta asuu paikalla jo kolmatta vuotta.
Tontti on kaunis, mutta sille rakennettua kotia ei voi olla huomaamatta. Siinä on noin 50 neliötä, isot katosta lattiaan ulottuvat ikkunat ja ulkoseinät ja katto siniseksi maalattua terästä.

Koti on rakennettu kahdesta Atlantin yli seilanneesta merikontista ja se nousi paikalleen päivässä.
Pari halusi näyttää, että näinkin voi asua. Voisivatko muutkin?

Mereltä maalle

Isoissa rahtilaivoissa seilaavat merikontit ovat 60-vuotias yhdysvaltainen keksintö. Amerikkalainen kuljetusyrittäjä Malcom McLean kehitti kontit nopeuttamaan ja helpottamaan laivojen lastausta ja purkua. Hän testasi ratkaisuaan Vietnamin sodassa, jonne McLean kuljetti kontilla yhdysvaltalaisjoukoille aseita. Purku tapahtui ennätysajassa. Tätä pidetään usein konttien maailmanvalloituksen alkuhetkenä.

Nykyisin kontteja on käytössä maailmalla arviolta 30 miljoonaa kappaletta. Merikäytössä niiden elinikä on parikymmentä vuotta.

Konttien valmistus on keskittynyt Kiinaan. Uusi kontti maksaa reilut kaksi tuhatta euroa, ja käytetyn saa ostettua puoleen hintaan.

Konttiyrittäjä Sarianne Reinikkala Finncontainersilta kertoo, ettei kontteja päädy Suomessa juurikaan romutettavaksi. Ne myydään jatkokäyttöön.

”Vanhoja kontteja on jo vuosikymmeniä käytetty esimerkiksi varastoina. Viimeisen kymmenen vuoden aikana niistä on tullut trendikkäitä liikuteltavia toimistoja, baareja, myymälöitä ja asuintiloja”, Reinikkala kertoo.

Päivässä valmis

Sinistä konttikotia katsoessa herää uteliaisuus. Mistä sen idea tuli?

Jorma kertoo, että hän törmäsi Päivin kanssa muutama vuosi sitten kuviin maailmalla tehdyistä konttikodeista. Kun he tutkivat asiaa, selvisi, ettei Suomessa vielä kukaan ollut tehnyt konteista vakituista asuntoa itselleen.

”Se oli se viimeinen niitti. Silloin tiesimme, että halusimme tehdä kodin juuri konteista”, Jorma sanoo.

Jorma Soini ja Päivi Strandén asuvat kontissa

Sisäpuolelta Jorma Soinin ja Päivi Strandénin konttikoti näyttää kodikkaalta 50-neliöiseltä kodilta. Pariskunta on tehnyt pihalle vielä erillisen saunan konttiin, joka aiemmin toimi varastona.

Pariskunta on aina ollut kiinnostunut vaihtoehtoisista asumismuodoista. Yhteisen lähes 15 vuoden aikana he eivät ole asuneet lainkaan tavanomaisissa taloissa. Sen sijaan he ovat asuneet muun muassa laivassa, matkailuautossa ja yhteisöasunnossa.

Uransa päihdekuntoutujien parissa, muun muassa Sininauhassa, tehnyt pariskunta kapinoi asumisen tiukkoja normeja vastaan.

”Suomessa ihminen luokitellaan todella nopeasti vailla vakinaista asuntoa olevaksi, jos ei asu jossain tavanomaisessa asunnossa. Meistä asujalla pitäisi olla enemmän sananvaltaa siinä, mikä on koti, silloin kun ratkaisu on asuttava, viihtyisä ja turvallinen”, Päivi sanoo.

”Omasta kodistamme halusimme enemmän kuin kesäkäyttöön tarkoitetun siirtolapuutarhamökin, mutta vähemmän kuin raskaalle kivijalalle tehdyn omakotitalon”, Jorma kertoo.

Konttikodista arkkitehdin kanssa tehdyt suunnitelmat menivät ensi yrittämällä läpi rakennusvalvonnassa.
Erikoista kodissa onkin sen keveys. 12 metriä pitkät kontit ovat pystyssä pihan sorapohjalla, kahden teräsbetonipalkin päällä. 

Kontit nostettiin paikoilleen kuorma-auton lavalta sisäpinnoiltaan valmiina keittiöineen päivineen ja liitettiin yhteen.
Konteissa on omat säiliönsä puhtaalle ja likaiselle vedelle, joten niitä ei tarvinnut liittää edes kunnallistekniikkaan. Tarvittiin vain sähköt. Asumaton tontti muuttui asutuksi yhden päivän aikana.

Kunta myönsi konttikodille viiden vuoden tilapäisen rakennusluvan. Jorma ja Päivi toivovat, että he saavat 
tämän jälkeen jatkoaikaa luvalle. Mutta tarvittaessa kontti olisi helposti siirrettävissä uuteenkin paikkaan.

”Peremmälle”, Jorma pyytää.

Vahvat ennakkoluulot

Astun sisään heidän konttikotiinsa ja jätän kengät ja takin ensimmäisessä kontissa sijaitsevaan eteiseen.

Koti näyttää sisäpuolelta täysin tavalliselta kaksiolta. Odotin ehkä minikokoisia kalusteita ja ahtautta, mutta eteiseen mahtuu iso vaatekaappi.

Tila avautuu lämpimän punaiseen keittiöön. Toisen kontin puolella olohuoneessa näkyy jo aamusella lämmennyt varaava takka. Ainoan välioven takana on kylpyhuone suihkuineen, ja ekovessa, joka ei kuluta vettä.

Keittiö merikontissa

Kodissa tulija astuu ensimmäisenä eteiseen, josta aukeaa näkymä isoon punaiseen keit
tiöön. Sen perällä, ainoan väli oven takana on kylpyhuone.

Seinät ovat vaaleat, eri puolille on ripustettu tauluja ja isot ikkunat avaavat näkymän kauniiseen luontoon. Istahdamme maisemaikkunan eteen olohuoneeseen. Ulkopuolella sorsat ovat tulleet ruokailemaan syöttöpaikalle. Lähimpään naapuriin on reilusti matkaa.

Jorma ja Päivi myöntävät, ettei konttikodin rakentaminen tullut sen halvemmaksi kuin samankokoisen perinteisen talon tekeminen. He laskevat, että konttikoti maksoi kaikkiaan noin 100 000 euroa.

Yhtenä syynä oli, ettei kenelläkään ollut myydä valmiita ratkaisuja vaikkapa eristämiseen tai konttien liittämiseen. Kaikki oli kokeiltava ja kehiteltävä itse.

Ulkopuoliset ehtivät jo epäillä, ettei projektista tulisi mitään.

Mielikuva ruosteisesta, pimeästä ja kylmästä kopista ei taipunut monenkaan mielikuvissa viihtyisäksi kodiksi. Parilta kysyttiin, tulisiko konttikotiin esimerkiksi lainkaan ikkunoita.

Siirrettävät asunnot

Mitä mieltä asumisen ammattilaiset ovat konttiasumisesta?

Aalto yliopiston arkkitehtuurin professorin Hannu Huttusen mukaan konttirakentamisen takana oli alun perin toive ekologisuudesta ja vanhojen konttien kierrättämisestä. Nyt pinnalle on nousemassa tarve asuntojen muunneltavuudesta ja väliaikaisuudesta.

”Kun ihmiset liikkuvat esimerkiksi työn perässä, voi syntyä tilanne, että vanha talo on paikassa, jossa sitä ei saada myytyä. Toisaalla taas voi olla asuntopulaa. Tällöin olisi kätevää siirtää asunto ihmisten mukana paikasta toiseen.”

Huttunen huomauttaa, että konttiasuntojen on oltava edullisia, jotta ne voivat kilpailla perinteisen rakentamisen kanssa. Hänen mukaansa kontit toimivat parhaiten pieninä asuntoina. Niiden siirtämisen nopeus ja helppous kärsivät, mitä useammasta palasta yksi asunto koostuu.

Takka merikontissa

Varaava takka riittää pitämään kontin lämpimänä lähes vuoden ympäri. Sen lisäksi kontissa on ilmalämpöpumppu.

”Vielä ei ole pystytty näyttämään, että kontti olisi isoissa asunnoissa parempi tai edullisempi ratkaisu kuin perinteinen rakentaminen.”

Konttiasumista tutkinut arkkitehti Päivi Aaltio sanoo, että konteista tehtyjä kerrostaloja voitaisiin sijoittaa kaupungeissa jo nyt esimerkiksi kaavoitusta odottaville alueille, joilla rakentaminen päästään aloittamaan vasta vuosien kuluttua. Tällöin alueet saataisiin hyötykäyttöön, ja väliaikaiset pienet konttiasunnot tarjoaisivat kaivattuja kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja esimerkiksi asunnottomille, nuorille ja opiskelijoille.

”Tällaisia joustavia asumisjärjestelmiä on kehitetty suhteellisen vähän”, Päivi Aaltio sanoo.

Hänen mukaansa kontit ovat hyvä lähtökohta väliaikaisiksi asumisratkaisuiksi, koska ne ovat valmiiksi säänkestäviä, pinottavia ja mitoiltaan standardikokoisia.

Hankkeita vireillä

Ajatus konttikerrostaloista ei ole enää kaukaista utopiaa.

Helsinkiläisen Hansacontainersin toimitusjohtaja Mikko Toivonen pyytää minut vierailulle Helsingin yliopiston Viikin kampukselle.

”Siellä olisi yksi prototyyppi näytillä”, hän sanoo.

Hansacontainers ja nuorille aikuisille vuokra-asuntoja tarjoava Nuorisosäätiö suunnittelevat väliaikaisen konttikerrostalon rakentamista Vantaan Kivistöön.

Toiveissa on, että työt aloitettaisiin jo tulevana kesänä. Noin kuudenkymmenen asunnon kerrostalo nousisi tontille kuukaudessa.

Kampukselle tuotu sininen kontti näyttää ulkoapäin pieneltä ja matalalta. Kun ulko-ovi avautuu, vaikutelma muuttuu.

25 neliön asunnossa on tupakeittiö, kylpyhuone ja makuuhuone. Valoa tulee sisälle kolmesta ikkunasta. Prototyyppi on sisustettu tummalla laminaatilla, kylpyhuone on kaakeloitu ja keittiökaappien korkeakiiltoiset ovet heijastavat valoa.

Kaikkiaan vaikutelma ei eroa sisältäpäin uudesta kerrostaloyksiöstä.

Tällaisen konttiyksiön vuokra tulee Mikko Toivosen mukaan olemaan reilusti alle 400 euroa kuukaudessa.
Kontteja kokeillaan myös yhtenä vaihtoehtona turvapaikanhakijoiden majoittamiseen.

Espoon Siikajärvelle on jo perustettu vastaanottokeskus vanhaan kurssikeskukseen. Matkalla sinne pohdin, sopivatko kontit tänne keskelle metsää.

Perillä keskusta pyörittävän Luona Oy:n kiinteistöjohtaja Marko Sivula johdattaa minut päärakennuksen läheisyydessä olevalle hiekkakentälle.

”Tässä ne nyt ovat”, hän sanoo.

Kentällä on kolmisenkymmentä asuinkäyttöön varustettua konttia kahdessa pitkässä rivissä. Toinen konttirivi on puuverhoiltu, maalattu siniseksi, ja konteille on tehty harjakatot. Pimenevänä ja lumettomana talvi-iltana nämä tuunatut kontit saavat vastapäätä olevat tavalliset kopit näyttämään vähän huonoilta.

Kontit on hankittu täydentämään 300 turvapaikanhakijaa majoittavan vanhan kurssikeskuksen asuintiloja. Pihalla oleviin kontteihin mahtuisi yli 60 henkilöä lisää.

Toistaiseksi ne odottavat käyttöönottolupaa viranomaisilta.

Kurkistetaan kuitenkin yhden sisään.

”Uudet asukkaat pääsevät muuttamaan kontteihin toivottavasti vuoden alkupuolella”, Sivula kertoo avatessaan oven.

Nämä kontit ovat pituudeltaan puolet lyhyempiä kuin Jormalla ja Päivillä. Tilaa on alle 15 neliötä.

Sisälle on mahdutettu kaksi runkosänkyä, minikeittiö keittiölevyineen, pieni työpöytä ja oma kylpyhuone, jossa on suihku, käsienpesuallas ja wc-istuin. Seinäpinnat ovat valkoiset ja lattiassa on puukuvioitu laminaatti.

Kontin perällä on yksi ikkuna, josta näkyy hiekkakentän laidasta alkava metsä.

”Kontti täyttää perustarpeet ja antaa yksityisyyttä. Ei kukaan tällaisessa loppuelämäänsä viihdy, mutta ei se ole tarkoituskaan. Nämä ovat siistit ja inhimilliset tilat vaikkapa vastaanottokeskusten telttamajoituksiin verrattuna”, kiinteistöjohtaja Marko Sivula kertoo.

Sivula jatkaa sanoen, että kontit ratkaisevat kriisivaiheen ongelman, kun isolle määrälle tulijoita pitäisi saada majoitustilat turvapaikkahakemuksen käsittelyn ajaksi.

”Tilat tarvitaan nyt. Emme voi odottaa vähintään vuoden kestävää perinteistä rakentamista, ja toisaalta pysyville asuinratkaisuille ei välttämättä olisi käyttöä enää akuutin vaiheen jälkeen. Kontit ovat siirrettävissä muualle ja muuhun käyttöön sen jälkeen, kun me emme niitä enää tarvitse”, Sivula sanoo.

Luona ja Hansacontainers käyttävät kontteinaan tilakontteja, alkuperäisten merikonttien teräsrunkoisia pikkuserkkuja, jotka on alun perin kehitetty työmaakäyttöön. Ne ovat merikontteja helpommin muokattavissa, koska esimerkiksi seinäelementit ovat irrallisia ja voivat sisältää jo valmiiksi lämpöeristyksen.

Lähtiessäni Espoosta ymmärrän, mitä arkkitehti Päivi Aaltio tarkoitti sanoessaan, että kontti ovat vain kuori, joista saadaan muokattua monenlaisia asumuksia. Espoon konteissa oli minimivarustus, kun taas Tuusulassa Jorma ja Päivi olivat hioneet yksityiskohtia ja kontin mukavuuksia juuri omiin tarpeisiinsa sopiviksi.

Seinäkello kontissa

”Halusimme enemmän kuin siirtolapuutarhamökin, mutta vähemmän kuin omakotitalon.” Jorma ja Päivi toivovat, että kunta jatkaa tilapäistä rakennuslupaa sen umpeuduttua.

Osaksi kaupunkikuvaa

Täysin ongelmattomia kontit eivät asumisen kannalta ole. Arkkitehtien mukaan esimerkiksi uusien asuntojen esteettömyysvaatimuksia on kapeissa tiloissa vaikea toteuttaa. Lisäksi eristyksen tekeminen voi entisestään kaventaa sisätiloja.

Hannu Huttunen vertaisi konttiasumista esimerkiksi trailerikoteihin. Asukkaan on tällöin mukauduttava pienten tilojen rajoituksiin.

Ennen konttirakentamisen yleistymistä ratkaistavana on myös muun muassa paloturvallisuuteen, talotekniikkaan ja kaupunkikuvaan liittyviä kysymyksiä.

”Suomalainen rakentaminen on hyvälaatuista, joten uudet ratkaisut eivät saa heikentää asumisen laatua. Kontin täytyy olla toimiva sisältä, mutta tuottaa myös ympäristöönsä viihtyisyyttä”, Huttunen kertoo.

Koska Jorma ja Päivi ovat olleet niin tyytyväisiä omaan konttikotiinsa, kysyn vielä heiltä, tekisivätkö he nyt jotain toisin?

”Teknisesti en muuttaisi juuri mitään. Ehkä ikkunoiden räystäslipat voisivat olla hieman pidemmät”, Jorma sanoo pohdinnan jälkeen ja nauraa.

”Olen niin rakastunut omaan kotiini, etten näe siinä heikkouksia”, hän jatkaa.

Voi olla, ettei koti ole vielä edes valmis.

Pariskunta on puhunut, josko kasvattaisivat rakennusta ylöspäin. Lisäämällä kolmannen kontin nykyisten päälle saisi tehtyä yläkerran, jossa olisi yksi lisähuone ja ehkä kattoterassi.


Lue myös:

Vinkkejä kodin valaisemiseen

Säilytysvinkkejä kaaoksen kesyttämiseen

Lopeta murehtiminen 10 vinkkiä huolettomampaan elämään

 

The post Pariskunnan koti on rakennettu kahdesta merikontista appeared first on Kotiliesi.fi.

Kirjailija Leena Lander: ”Kyynelehdin liikuttavien elokuvien ja sarjojen äärellä”

$
0
0

Kotiin tullessani kuoriudun kaupunkivaatteistani, pesen kädet ja pistän kotikuteet päälle. Mieheni Hannu sitten keräilee riisuttuja vaatekappaleita perässäni eteisen, salin ja keittiön lattioilta sillä aikaa, kun minä tarkastelen, mitä hyvää jääkaapista löytyy.

KEITTIÖSSÄ OLEN nykyisin statisti. Hannu on hellanvaltaaja, joka tekee erinomaista ruokaa. Kun vielä sain kokata, olin suurtalouden suurpiirteinen muonittaja. Yritin kokeilla terveellisiä erikoisuuksia, kunnes yllätin keskimmäiseni hänen kohottaessaan hellalla porisevan kattilan kantta: ”Rakas Jumala, anna sen olla makaronia!”

EN MIELELLÄNI MYÖNNÄ, mutta kyynelehdin hiukankin liikuttavien elokuvien ja sarjojen äärellä. Romaaneja luen kliinisemmin. Jos lukiessa unohdan ammattilukijan asenteen ja liikutun, kirjailija saa minulta isoa respektiä. Suurin taidonnäyte on saada lukija itkemään ja nauramaan yhtä aikaa.

KOTI KAIPAA naisen kättä, pölyrättiä, järjestelmällistä mieltä, sähkö- ja putkimiestä, maalaria sekä kahta kadoksissa olevaa kattotiiltä. Vanha talo on ollut jatkojohtoinferno jo vuosia, räystäät tippuvat aivan kirjaimellisesti keväisin ja yläkerran isossa huoneessa odottaa lähes sata kirjalaatikkoa purkamista tai poiskuljettamista.

TARTUN PÖLYNIMURIIN vain pyssy ohimolla. Vihaan sen ääntä ja hajua, enkä mielelläni anna muidenkaan imuroida. Heitän mieluummin matot ulos, harjaan ja luuttuan vanhat puulattiamme niin kuin talossa asuneet sukupolvet ovat tehneet ennen imurin keksimistä.

MEILLÄ ON AINA kukkia pöydillä. Minä kasvatan kesäkukat ja mies ostaa talvisin reilun kaupan ruusuja. Niiden ostaminen auttaa kehitysmaiden naisia kouluttautumaan lääkäreiksi ja opettajiksi, ammatteihin, joihin isäni turhaan haaveili minun orientoituvan.

kirjailija leena lander

Leena Landerin ja hänen puolisonsa Hannu Raittilan 
kodissa on aina 
tuoreita kukkia.

OLEN KÄTEVÄ maalipensseli kädessä, koirankynsien leikkaamisessa vastahakoiselta yksilöltä, uhmaikäisen lapsen naurattamisessa, jättiauringonkukkien kasvattamisessa ja tekosyiden laatimisessa, silloin kun en halua lähteä esiintymään yleisön eteen.

INSPIRAATION ISKIESSÄ tekisi mieli istua sohvalle ja odottaa, että kohtaus menee ohi voidakseni jatkaa kirjoittamista alkuperäisen partituurini mukaan. Yleensä se ei onnistu.

OLI AIHETTA JUHLIA, kun sain taannoin valmiiksi tähän asti suuritöisimmän, 500-sivuisen romaanin Kuka vartijoita vartioi. Siinä seikkaillaan kahdessa aikatasossa Irlanninmeren rannalla, jossa suomalainen laiva haaksirikkoutui vuoden 1895 jouluaattona. Tositapahtumiin keskittyvä tarina kahdesta vuodenvaihteen viikosta oli aika urakka.

ROMAANIN VALMISTUTTUA sen henkilöt jatkavat elämäänsä olkapääni takana. Yritän työntää niitä ulos ovesta, mutta ne kiipeävät ikkunoista takaisin sisään. Piknikkikorin huolellinen pakkaaminen, pihapömpeleiden ja puutarhakalusteiden maalaaminen uudenvärisiksi on osoittautunut hyväksi romaanihenkilöiden karkoituskeinoksi.

MAAILMAN MURJOESSA ryven aikani itsesäälissä, mutta sitten katson uutiset ja joudun toteamaan, että pieniä ovat meikäläisen murheet.

INNOSTUESSANI nolaan yleensä itseni. Tätä piirrettä olen yrittänyt siirtää myös romaanihenkilöihini. Antisankari on yleensä kiinnostavampi kuin sankari. Itseironia on tosin vaikea huumorin laji. Pojat ilmaisevat asian: ”Äiti, älä yritä olla hauska!”

SAAN VOIMAA hauskoista klaaninjäsenistäni, jotka kaikki ovat enemmän tai vähemmän absurdin huumorin stand up -koomikoita. Lähes päivittäiset puhelut siskolleni Sirkalle takaavat meille vanha-testamentillisen pitkän elämänkaaren, jos uskoo sanontaan nauru pidentää ikää.

Lapsuuskengät leena lander

”Oliver Twist -nauhakengät symboloivat orpolapsiteemaa, jota olen käsitellyt kaikissa itselleni tärkeissä romaaneissa, myös uusimmassa.”

PÄIVÄNI KÄYNNISTYY hyvällä, pitkällä kahviaamiaisella. Sen lomassa katson osan jotakin kunnon brittidraamaa ja suoritan kolmesta-kuuteenkymmeneen kertaa kuuden nolonnäköisen voimistelu- ja voimailupunnerrussarjan.

ENNEN NUKKUMAANMENOA vetäisen rukouksen, jos joku lähimäisistäni on suojelupiirini ulkopuolella, kuten Thaimaassa tai ruotsinlaivalla. Yleensä suuntaan sen äidin kautta: voisitko äitikulta pyytää Jumalaa siellä taivaassa suojelemaan ateistityttäresi rakkaita.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 20/2015.

Lue myös:

Aira Samulin: “Mieliteot pitää toteuttaa”

Aino-Kaisa Saarinen: “Valmistaudun synnytykseen kuin urheilusuoritukseen”

Taiteilija Hannu Väisänen: “Riskinotto on leimannut elämääni” – katso video!

The post Kirjailija Leena Lander: ”Kyynelehdin liikuttavien elokuvien ja sarjojen äärellä” appeared first on Kotiliesi.fi.

Viewing all 357 articles
Browse latest View live