Anneli Santa-Aho ja Tiina Mitikka lähtivät rohkeasti mukaan Kotilieden muuttujiksi. Maanviljelijä-naiset saivat päivän aikana kokonaan uuden tyylin. Katso video ja hae mukaan muuttumaan! Annelin ja Tiinan päivästä voit lukea upeasti uudistuneesta Kotiliedestä 21/15.
The post Muuttumisleikki Kotilieden tapaan – katso video! appeared first on Kotiliesi.fi.
Naistenlehtien klassikko Kotiliesi ilmestyy tänään uudistuneena. Suuri muutos näkyy heti kannessa, kun ruokaherkkujen paikalla on ihminen. Annamme tästä lähtien yhä enemmän tilaa syvällisille henkilöhaastatteluille ja elämäntarinoille.
Kirjoitamme aikuisen naisen elämästä ja ilmiöistä. Tuoreessa numerossa eläkeiän kynnyksellä olevat naiset kertovat avioeroihinsa johtaneista tapahtumista.
Kotiliesi on ollut kodin piiristä kiinnostuneen naisen luottolehti jo 93 vuoden ajan – onhan se maan vanhin naistenlehti. Sen kaunista ja inspiroivaa maailmaa sanotaan nyt kotoiluksi ja siitä ovat kiinnostuneet myös nuoret. Kotiliedestä löytyy jatkossakin herkullisia, juurevia ja trendikkäitä ruokaideoita, näperreltävää ja katseltavaa.
Kun aihetta on, Kotiliesi antautuu täysillä lifestylen pyörteisiin. Numero 22 esimerkiksi on ihastuttava Jouluelämää– ja numero 24 Kotiliesi Leivonta -erikoisnumero.
Kaunis ja toimiva koti on lehden sydämenasia. Kotiliedessä sisustuksen pulmia ratkaisee omien toimittajiemme lisäksi maan arvostetuimpiin sisustussuunnittelijoihin kuuluva Hanni Koroma.
Kotiliesi rohkaisee naisia elämään täysillä ja nauttimaan naiseuden kaikista puolista. Pukeutuminen, muoti, ihonhoito, meikkaaminen ja matkustelu kuuluvat yhtä lailla naisen maailmaan. Samoin terveys, hyvinvointi ja ihmissuhteiden puiminen.
Myös hauskaa pitää olla. Lehden uusi kolumnisti on syksyn kehutuin erikoiskirjailija Kaisa Haatanen, jonka haastattelu ja esikoiskolumni julkaistaan tuoreessa numerossa.
Lue myös:
Klassikon kimpussa – Kotiliesi uudistui
The post Kotiliesi uudistui appeared first on Kotiliesi.fi.
Oikeushammaslääkäri Helena Ranta matkustaa edelleen maailman konfliktialueille. Mistä hän saa vastapainoa raskaalle työlle? Katso video! Lue Rannan haastattelu Kotiliedestä 21/15.
The post Helena Ranta kertoo, mistä vastapainoa työlle – katso video! appeared first on Kotiliesi.fi.
Jokainen ihminen kadehtii joskus, mutta kaikki eivät tunnetta edes huomaa. Usein peitämme kateutemme ja selitämme negatiiviset ajatukset esimerkiksi kemioiden kohtaamattomuudella.
Kateuden tunnustaminen on vaikeaa. Siihen liittyy häpeää ja se on kytköksissä omanarvontuntoon. On helpompi sanoa olevansa kateellinen toisen ihmi- sen ominaisuudesta tai mate- riasta kuin tämän saavutuksesta tai asemasta. Myös oikeudenmukaisuus vaikuttaa: se, onko toinen mielestämme ansainnut jotakin hyvää.
Usein kateuteen liittyy ihailu. Kadehdimme vaikkapa toisen sinnikkyyttä ja samalla ihailemme sitä. Kun näemme hyvän suo- rituksen, koemme usein ensin kateutta. Jos on terve itsetunto, voi kääntää kateuden ihailuksi ja positiiviseksi palautteeksi.
Negatiivisesti suunnattu kateus voi lamaannuttaa ja johtaa jopa masennukseen. Kateus voi saada aikaan halun heikentää toisen tilannetta tai asemaa, vähätellä ja tuntea vahingoniloa toisen epäonnistumisista.
Kateudessa piilee vaara, että alamme nähdä toisessa vain huonoja puolia. Saatamme jopa tiedostamattomasti kertoa ja juoruta kateutemme kohteesta vain asioita, jotka ärsyttävät meitä.Teemme sen siksi, että oma elämämme tuntuisi paremmalta.
Kateuden sisältämää energiaa kannatta opetella suuntaamaan rakentavasti. Ystäväporukassa kateuden voi kanavoida positiiviseksi ilmapiiriksi, joka kannustaa kehittämään itseään ja pyrkimään tavoitteisiin.
Kateudessa on usein kysymys siitä, onko itse valmis tekemään työtä oman tilanteensa kohentamiseksi. Kannattaa pohtia, kadehtiiko jotakin sellaista, minkä voisi itsekin saavuttaa. Jos se ei onnistu, on hyvä miettiä, voisiko keskittyä itselle mahdollisiin iloa tuottaviin asioihin.
Itsetunto on itsensä tuntemista eli itsensä hyväksymistä sellaisena kuin olemme. Itsetuntoa on myös se, että tiedämme missä rajoissa voimme asioiden tilaa kohentaa. Jokaisen on hyvä opetella hyväksymään, arvostamaan ja rakastamaan itseään rajoituksineen kaikkineen.
Kateuden tunteisiin auttaa se, että pyrkii asettumaan toisen asemaan. Opettele kokemaan myötätuntoa niin toisia kuin itseäsikin kohtaan.
Kateuden tunne voi kertoa siitä, ettei ole huomioinut riittävästi omia tarpeitaan. Omat tarpeet kannattaa opetella tunnistamaan, jotta niitä voisi myös täyttää. Tee lista asioista, joista nautit ja saat iloa. Entä mistä haaveilet?
Pitää myös muistaa, ettei kaikki ole sitä miltä se näyttää. Joskus kyse voi olla todellisesta epäoikeudenmukaisuudesta tai toisen hyvästä tuurista, mutta moni epäoikeudenmukaiselta tuntuva asia muuttuu ansaituksi, jos asioista voi puhua avoimesti. Sen seurauksena kateus hälvenee ja voimme tuntea iloa toisen onnesta. Kun tiedämme asioiden taustat ja ymmärrämme niihin liittyvät valinnat, työmäärän tai uhrauksen, pystymme hyväksymään asiat sellaisina kuin ne ovat.
The post Mitä tehdä, kun kadehdin ystävääni? appeared first on Kotiliesi.fi.
Kymmenkuinen Gabriela istuu syöttötuolissa ja väläyttelee aurinkoista hymyään joka suuntaan. Isä Michel Garzón saa eniten kujerrusta osakseen.
Hän syöttää tyttärelleen valmistamaansa sosetta: parsaa, kanaa ja bataattia. Kahden kokin kotona kaikki syövät hyvin.
– Isin tekemä maistuu tyttärelle parhaiten, äiti Kira Weckman sanoo, suomeksi.
Miehelleen hän huikkaa välillä jotain englanniksi ja tämä taas juttelee tytölle espanjaksi. Kieli- soppaa hämmentävät lisäksi usein täällä pyörähtävät Kiran sisarukset, he kun puhuvat ruotsia.
Kiran ja Michelin tapaaminen on kaunis kuin satu. Vuonna 2010 he olivat kumpikin saapuneet Ranskaan opiskelemaan neljän kuukauden ajan legendaarisen Paul Bocusen kokkikoulussa Lyonissa.
Michel oli tuolloin jo valmistunut kokiksi kotimaassaan Kolumbiassa, Kira opiskeli restonomiksi Haaga-Heliassa. Heti ensimmäisenä viikonloppuna kansainvälisille kurssilaisille oli tervetuliaisjuhlat.
– Huomasin Kiran siellä heti. Hän oli tosi kaunis,
Michel kertoo.
– Mutta koska en oikein osannut englantia, tyydyin vain katselemaan, hän jatkaa.
– Tuijotit! Kira tarkentaa. Eikä ollenkaan pahoillaan.
Seuraavana päivänä yhteinen venezuelalainen kurssikaveri tuli kysymän Kiralta, että huomasitko
eilen sen miehen, hän on sinusta kiinnostunut.
– Olihan se aika söpöä. En ollut tottunut sellaiseen lähestymistapaan, olin otettu, Kira sanoo.
– Toki olin Michelin huomannut ja komeaksi
todennut, mutta en olisi ehkä itse saanut aloitetta tehtyä.
Kiraa hämmensi, että hän voisi ihastua näin jo kurssin ensimmäisenä viikonloppuna. Hän oli tullut opiskelemaan, ei poikaystävää etsimään.
– Nyt ajattelen, että oli se onni, että meillä oli välittäjä, joka saattoi meidät kaksi ujoa yhteen, hän sanoo.
– En minä ollut ujo, en vain osannut puhua englantia! Michel huikkaa.
Michelin kielitaito koheni
vauhdilla, kun motivaatio oli kohdallaan. Hän oli lukenut englantia koulussa, mutta käyttämättömänä se oli ruostunut.
Kurssin päätyttyä Kira palasi Suomeen. Michel meni tapaamaan Espanjassa asuvia sukulaisiaan ja tuli sitten Pariisiin. Hän soitti Kiralle, voisiko tämä tulla Pariisiin muutamaksi päiväksi.
Kirahan tuli. Pari vietti ensi kertaa aikaa ihan kahdestaan. He kävivät Eiffel-tornissa ja Versailles’ssa, söivät pienissä bistroissa.
– Olihan se romanttista, Michel sanoo.
– Siellä me päätimme, että olemme oikeasti suhteessa. Ja että aiomme vielä asua yhdessä, Kira sanoo.
Parin suhde oli paitsi hauska myös vakava alusta asti. He puhuivat toisilleen toiveistaan, jotka osoittautuivat samanlaisiksi.
– Me haaveilimme paitsi yhteisestä elämästä myös yhteisestä yrityksestä, vaikka ravintolasta. Ja vauvasta puhuimme heti, Kira kertoo.
– Se oli ihan erilaista kuin mitkään aiemmat suhteeni. Tiesin, että tässä on isä, jonka lapsilleni haluan.
Haikeana Michel palasi Kolumbiaan ja Kira taas Suomeen. Aikaeron takia skype-puhelut pitivät paria hereillä yötä myöten.
– Se oli välillä raskasta, sillä olin juuri liittynyt Suomen Kokkimaajoukkueeseen. Päivät kuluivat opinnoissa, vapaa-aika maajoukkueharjoituksissa – ja yöt soitellessa, Kira sanoo.
Koska Michelillä ei ollut vastaavia sitoumuksia,
oli selvää, että hän on se joka muuttaa. Paperisodan jälkeen hän saapui Suomeen helmikuussa 2011 ja muutti heti Kiran luo.
Michel myöntää, että vanhemmat ja kaverit kummastelivat hänen päätöstään.
– Sanoivat että oletko hullu, siellä saat naapureiksesi jääkarhuja ja pingviinejä.
Vielä enemmän he ihmettelivät, kun pari meni naimisiin parin kuukauden yhteisasumisen jälkeen.
– Tällaistahan tapahtuu yleensä vain elokuvissa, Kira sanoo.
Alun hämmästyksen jälkeen molempien vanhemmat ovat suhtautuneet luottavaisesti lastensa pikaliittoon.
– Vanhempani halusivat heti tutustua Micheliin. Niinpä kutsuimme heidät meille syömään.
– Siitä asti olemmekin kokanneet heille. Me tykkäämme kokata ja he tykkäävät syödä, kaikki voittavat siis.
Tutustumisen ja tykästymisen jälkeen vävypoika otettiin omaksi.
– Meillä on appivanhempien kanssa hyvä suhde. He soittelevat minulle kuulumisia lähes päivittäin. Kiran isän kanssa käyn kalassa ja saunassa. Ja järvessä alasti uimassa, Michel kertoo.
Samoin Michelin vanhemmat ovat ottaneet Kiran lähes tyttärekseen.
– En voisi parempia appivanhempia toivoa! Kolumbiassa ollessamme he kohtelevat minua kuin kuningatarta. Vaikka haluaisin auttaa, he eivät anna sormea nostaa, Kira sanoo.
Ja koska Gabriela on heidän ensimmäinen lapsenlapsensa, hän on siellä itseoikeutettu prinsessa.
Vuonna 2013 Kira osallistui Top Chef -kilpailuun. Ilman Michelin tuuppimista hän ei ehkä olisi uskaltanut lähteä.
– Itseluottamukseni ei tuolloin ollut vielä kovin hyvä. Tarvitsin Michelin rohkaisua.
Kyllä kannatti, sillä Kira voitti koko kilpailun.
Kira ja Michel ovat juuri julkaisseet keittokirjan Latinomakuja (Docendo). Sen ohjeet näyttävät kovasti heidän laisiltaan: värikästä, taitavaa, mutkatonta ja vähän tulistakin.
Sellaista he valmistavat usein myös omassa catering-yrityksessään KW Catering & Consulting.
– Ihmiset ovat nyt innostuneita eteläamerikkaisesta ruoasta, Kira sanoo.
Kulttuurierot ovat parista olleet enemmän kiinnostavia kuin häiritseviä. Molemmat ovat valmiita oppimaan uutta ja tekemään kompromisseja.
– Yleensä juuri ne pienet arkiset tavat saattavat kummastuttaa, Kira tietää.
– Meillä on Kolumbiassa sanonta joka tilanteeseen. Yritän kääntää ne englanniksi, mutta eiväthän ne käännettyinä toimi. Ne tekevät Kiran hulluksi, Michel sanoo.
Pari kokee olevansa todella onnekas, koska heillä on mahdollisuus työskennellä enimmäkseen kotoa käsin. He saavat olla toistensa seurassa ja lapsen kanssa.
Michel pitää itsestään selvänä, että on alusta asti ollut täysillä mukana vauvan hoidossa.
– Syötän, vaihdan vaipat, kylvetän. Tietysti!
Töitä tehdessä lapsenhoito on vielä sujunut vuorotellen ja välillä Kiran vanhempien avulla. Kun tyttö kasvaa, häntä ei ole enää niin helppo kuljettaa töissä mukana. Nyt haussa onkin au pair Kolumbiasta.
Kun parilta kysyy, mistä he toisissaan aluksi hurmaantuivat, he vilkaisevat toisiaan nopeasti.
– Älä sano rinnat! Kira älähtää.
– En halua isäni lukevan sellaista lehdestä.
Michel hymyilee ja kertoo siistin version. Hänestä oli hienoa nähdä kurssilla, millainen Kira on muiden seurassa.
– Kira oli valmis aina puolustamaan tiukasti omaa näkemystään. Hän selitti, että tämä on oikea tapa, ota tai jätä. Sellainen taistelija.
– Tarkoitat kai vahvatahtoinen, Kira korjaa.
Kun Micheliltä kysyy, millainen Kira on kotona, vaimona, hän hakee sanoja pitkään. Kira tulee avuksi:
– Ei sulla ole muista kokemusta. Voit siis sanoa, että olen paras mitä sinulla on ikinä ollut.
Kira puolestaan arvostaa miehessään tämän ongelmanratkaisukykyä.
– Itse turhaudun helposti. On rauhoittavaa, kun toinen ei panikoidu kanssani, vaan sanoo, että kyllä tämä järjestyy. Voin luottaa, että hän hoitaa homman.
Yksi seikka suhteessa ärsyttää kumpaakin: toisen tapa riidellä. Micheliä hermostuttaa hiljaisuus, se, että ei sanota mikä mättää.
– Ei voi korjata sitä mistä ei tiedä!
– Täällä ei töissäkään haluta sanoa, jos tekee jotain väärin. Jos ei sanota mitään, jää väärä kuva, että hyvin menee.
Kira taas haluaa kinastelun päätteeksi paiskata oven kiinni ja vetäytyä huoneeseen yksin.
– Sinä pakotat minut keskustelemaan silloinkin, kun haluaisin olla ihan mykkänä, hän sanoo miehelleen.
Toisin kuin mykkyyteen tottuneet suomalaiset, Michel sanoo aina mitä ajattelee.
– Usein olet myös oikeassa. Ja se vasta onkin ärsyttävää, Kira sanoo.
Lue myös:
Kotiäiti Liisa Helve-Sibaja: “Pitäisikö imuroinnista innostua?”
Minna Suuronen & Antti Virmavirta: “Emme muuttaneet maalle sattumalta”
40 vuotta yhdessä: ”Seksi on koko ajan vain parantunut”
Stig pitää pikkutuhmasta huumorista
The post Kokit Kira Weckman ja Michel Garzón salamarakastuivat appeared first on Kotiliesi.fi.
Merkitystä on monessakin mielessä. Pienet teot vievät pieniin tuloksiin, suuret suuriin. Mutta isotkin muutokset lähtevät yksittäisistä ihmisistä ja pienistä joukoista. Jokainen voi olla inspiroiva esimerkki muille ja jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa päättäjiin. Ekologiset valinnat ja ympäristöä säästävä elämäntapa tuovat paremman omantunnon. Kun nuoremmat sukupolvet myöhemmin kysyvät, teitkö mitään silloin, kun vielä oli mahdollista vaikuttaa ympäristön tilaan, voit sanoa ainakin yrittäneesi.
Motivointi on helpointa, kun näet konkreettisia tuloksia. Mieti esimerkiksi, miten voit vähentää jätteen määrää ja samalla pienentää jätelaskua. Mihin haluaisit vaikuttaa? Pikkuporukalla voi saada hyvinkin näkyviä tuloksia. Aktiivisten mökkiläisten aloitteesta on esimerkiksi saatu kokonaisen järven rehevöityminen kuriin.
Kyllä, ja kaiken muuttaminen kertaheitolla olisi kohtuutonta. Aloita pienistä askelista. Vaihda sähkösopimus Ekoenergiaan. Ympäristöteko on myös se, ettet lähdekään kaukolomalle vaan suosit lähimatkailua. Lihansyönnin vähentäminen ja kasvisten suosiminen säästää paitsi luontoa, on myös terveellistä. Terveyttä ja luonnonsuojelua edistät myös vaihtamalla automatkat fillariin tai kävelyn ja julkisen liikenteen yhdistelmään. Kun haluat palkita itseäsi tai läheisiä, valitse elämys turhan tavaran sijaan. Hanki harvoin tarvittavat laitteet kimpassa naapuruston kanssa tai tarpeen tullen vuokraa.
Kaikkein merkittävimmät ympäristövaikutukset tulevat asumisesta, liikkumisesta ja ruokavalinnoista. Mitä vähemmän lämmitettävää kodissasi on, sitä vähemmän kuormitat ympäristöä. Mieti, voisitko alentaa lämpötilaa vaikka vain asteella tai parilla. Pystytkö karsimaan autoilua ja esimerkiksi pitämään etäpäiviä? Suosi ruokakaupassa kasvisruokaa ja osta vain sen verran, ettet joudu heittämän ruokaa pois.
Hyvin pitkälle samoilla asioilla kuin yleisemminkin luonnon huomioon ottamalla. Hiilijalanjälkeä laskettaessa asumisen ja liikkumisen osuus korostuvat. Suosi julkista liikennettä sekä lautasellasi kasviksia ja kalaa. Suomalaisten keskimääräinen hiilijalanjälki painaa noin 11 tonnia hiilidioksidiekvivalenttia, kun kestäväksi tasoksi on määritelty tonnin verran. Aika kaukana tuosta tavoitteesta siis olemme.
On kyllä. Säästät ympäristöä rauhallisella ajotavalla ja liikennenopeuksia noudattamalla. Vielä enemmän merkitystä on sillä, jos pystyt vähentämään ajamisen tarvetta ja esimerkiksi yhdistämään samaan reissuun useiden asioiden hoitamisen. Kun vaihdat autoa, pohdi, voisitko valita pienemmän ja vähemmän polttoainetta kuluttavan tai ehkä sähköllä tai biokaasulla kulkevan.
Perheesi ruokapuoli on suomalaisittain hyvällä mallilla, jos pihvit kuuluvat vain viikonloppuun. Jos taas lihaa kuluu joka päivä, ruokaremontin voi aloittaa pitämällä yhden kasvispäivän viikossa.
Ympäristön kannalta naudanliha on huonoin vaihtoehto. Sika on parempi, ja senkin edelle menevät kana ja broileri. Näitä parempi vaihtoehto taas on riista, kuten poro tai hirvi. Suosi kalaa tai ylivoimaisesti parasta proteiinilähdettä soijaa – siitäkin huolimatta, että sitä tuodaan kaukaa. Elinkaariajattelussa kuljetusten osuus kuormittavuudesta on vain parin prosentin luokkaa.
Talvella kotimaiset tomaatit kasvavat kasvihuoneessa, jolloin ympäristön kannalta parempi vaihtoehto ovat Espanjasta tuodut tomaatit. Tosin ne eivät tule lentämällä vaan laivoilla ja rekoilla. Esimerkiksi Ikaalisissa tuotetaan luomutomaatteja, jotka tuotetaan päästöttömällä ekoenergialla. Sellaiset ovat ympäristön kannalta parhaita.
Tärkeintä on kasvisruoan suosiminen ja hyvin suunniteltu kauppalappu, jolloin ostat vain sen mitä tarvitset ja pystyt minimoimaan ruokahävikin. Kauhistelemme, miten paljon ruokaa ravintoloissa tai vaikka koulun ruokaloissa päätyy hävikkiin, mutta suurin osa syömäkelpoisesta hävikistä syntyy kotitalouksissa. Kauppalappu on hyvä myös siksi, että muistat ostaa kaiken kerralla etkä aja ylimääräisiä kauppamatkoja. Pieni ekoteko on myös oma kauppakassi muovipussien sijaan. Pohdi, voitko lyhentää kauppamatkoja ja suosia lähikauppaa. Kun valmistat ruokaa, mikroaaltouuni on ekologisin valinta, seuraavana tulee liesi. Suurin energiasyöppö on uuni.
Jätteen synnyn ehkäisy. Ruokahävikin lisäksi kiinnitä huomiota elektroniikkaan. Älä heitä sitä roskiin. Tarvitsisiko joku esimerkiksi tarpeetonta vedenkeitintäsi? Tuottajavastuun mukaisesti voit viedä rikkinäisen tai tarpeettoman sähkölaitteen elektroniikkaa myyvään liikkeeseen.
Juna on parempi muttei mitenkään dramaattisesti. Bussikin on siis hyvä vaihtoehto.
Laiva on lentokonetta parempi. Tosin isojen lauttojen päästöt ovat isoja suhteessa niillä kulkeviin ihmismääriin. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulta on ekologisinta mennä junalla Turkuun ja ylittää lahti laivalla vasta sieltä. Lento Tukholmaan ei ole kovin paljon huonompi vaihtoehto, sillä lyhyellä välillä kone ei nouse niin korkealla kuin pitkillä lennoilla. Tukholmaan pääset ilman välilaskua, ja suosi välilaskuttomia lentoja muutoinkin aina kun joudut lentämään.
Nyrkkisääntö on, että mitä enemmän koneet ovat päällä, sitä nopeammin niiden vaihtamista uusiin tehokkaisiin kannattaa harkita. Jos esimerkiksi peset pyykkiä vain kerran viikossa, sinun ei tarvitse hötkyillä vanhan koneen vaihtamista, mutta jos koneellinen pyörii päivittäin, tilanne on toinen. Myös jatkuvasti päällä olevan vanhan jääkaapin tai pakastimen vaihtoa on syytä pohtia.
Kestäviä, ajattomia klassikoita. Muista, että harvoin tarvittavia vaatteita, esimerkiksi juhlapukuja, voit myös lainata ja vuokrata. Moni löytää suosikkeja kierrätettyinä. Myös luomupuuvillasta tehtyjä vaatteita on tarjolla, mutta niiden valikoimat ovat suppeita. Sisustukseen pätee sama nyrkkisääntö kuin vaatteisiin: valitse kestävää ja ajatonta. Sisustajat ovat jo pitkään suosineet kalusteita, joilla on tarina. Näitä voivat olla esimerkiksi suvussa kiertäneet huonekalut tai kierrätyslavalta löydetyt ja itse kunnostetut klassikot.
Asiantuntija Leo Stranius,
Suomen luonnonsuojeluliiton suojelupäällikkö. Lähteet ja lisää tietoa:
Suomen luonnonsuojeluliitto (sll.fi),
WWF Suomi (wwf.fi)
Lue lisää
Mitä tehdä, kun kadehdin ystävääni?
Kotiäiti Liisa Helve-Sibaja: “Pitäisikö imuroinnista innostua?”
Vuokralaisen oikeudet & velvollisuudet
The post 15 tapaa olla ekologinen appeared first on Kotiliesi.fi.
Jokelanseudulla, eteläisessä Mäntsälässä erään mäen alarinteellä seisoo kirjailija Kirsti Mannisen, 62, koti.
Kylään tuleva ajaa ohi laitumilla käyskentelevien hevosten, pienviljelijäyhdistyksen kerhotalon ja kesäteatterin, väistää tien omineita trakto- reita ja havahtuu keskelle peltoa pystytetyn sinipunaraidallisen sirkusteltan kohdalla. Kun vielä tummanharmaan talon päällä nököttävä kirjoitustorni piirtyy eteen lehvästöstä, entisen torpan emäntä on enää huhuilun päässä.
Kohta on luvassa Kirstin, hänen miesystävänsä Jarmon, sekä aikuisten lasten, vävyjen, miniöiden, lastenlasten ja miniöiden äitien kansoittama lounas 32 hengen ruokapöydän ääressä.
Lastenlapset ovat tulossa sirkusleiriltä. Kymmenen litran kattilassa on uusia perunoita ja viiden litran kattilassa kinkkukastiketta. Tuuli- miniän äiti, Kirsti hänkin, on ryöpännyt mangoldia ja paahtanut pinjansiemeniä sekä laittanut trendikästä lehtikaalisalaattia. Keliaakikoille on tehty munakastiketta ja vauvoille varattu syöttötuoleja. Pari kolme koiraa pyörii jaloissa.
Hääräilyn tuloksena on paitsi perheateria myös kylän oma Elämysten yö. Miten sellainen saadaan aikaan?
Otetaan monikymmepäinen Mannisten klaani, muut kylän taiteilijat ja uusi tulokas, sirkustaiteilija Jukka Juntti, ja pannaan Kirsti ja tulokas samaan huoneeseen. Kohta on kasassa viikon mittainen päiväleiri lapsille. Sen loputtua leiriläiset esiintyvät Elämysten yössä ja heidän perheensä tulevat katsomaan.
Jokelanseutu on merkillinen pikkukylä. Nuoret perheet haluavat muuttaa sinne, mutta tontteja ja taloja on harvoin myytävänä. Muualla Mäntsälässä on toistasataa kotia vailla uusia asukkaita. Kirsti Mannisen ja muiden kylään 1970-luvulla muuttaneiden nuorten emäntien vapaaehtoistyö niin kesäteatterin, kylän lehden kuin nyt sirkuksen hyväksi näyttää vaikuttavan. Omaleimainen itse tehty kulttuuri saa nuoret parit viihtymään ja sitoutumaan uuteen kotiseutuun.
– Kylään ovat jo aiemmin muuttaneet lapsistani Kusti, Mari ja Seppo perheineen, ja kesäkuussa muuttolaatikkonsa uuteen kotiin kantoi Helsingistä Katrin perhe. Viides lapseni, musiikin monitoimimies Jaakko, asuu Los Angelesissa. Hänen perheensä on tullut tänne lomalleen. Meillä piipahtaa usein myös entinen sijaislapseni Antti, joka nyt aikuisena asuu lähellä Kellokoskella, Kirsti Manninen kertoo.
Kirsti Manninen muutti Varpulaan vuonna 1974 eläinlääkäriksi opiskelevan miehensä Pekka Mannisen kanssa. Kirsti oli silloin 21-vuotias ja viidennellä kuulla raskaana.
Talossa oli tupa, kamari ja neljä hehtaaria maata. Talo oli ostettaessa lämmityskiellossa, ja kaivo oli kuivana.
– Viikossa olimme lainanneet naapurustosta kaikkea kahvista kaivinkoneeseen.
Sittemmin taloa on rakennettu monessa vaiheessa. Isoin projekti oli 1980-luvulla, kun taloa laajennettiin. Sitten kirjailija antoi itselleen 50-vuotislahjaksi tornin, jossa hän voi kirjoittaa rauhassa, sekä ison lasikuistin, jossa 23-henkinen ydinjoukko sivujäsenineen mahtuu ruokailemaan.
Astioita on riittänyt jopa 200 hengen häävieraille, sillä onpa filosofian tohtori, kirjailija ja käsikirjoittaja ehtinyt pyörittää kälynsä kanssa kahvilaakin.
– Olen aina saanut valtavasti apua. Meillä on paljon yhteistä tekemistä joukolla ja valmistelemme niin uudenvuodenbileet kuin juhannusjuhlat talkoilla.
Jarmo on Kirstin sanoin loistava ruoanlaittaja. Hän on eläkkeellä ja ehtii ja haluaa osallistua. Kodin avoimuus on miniöiden ja vävyjen mielestä poikkeuksellista.
– Kirsti ottaa kaikki vastaan kotiinsa. Vietämme yhdessä joulut, juhannukset, nimipäivät ja muut kissanristiäiset. Aina on mustikkapiirakat valmiina. Sukua on nytkin paikalla paljon, ja joku saksalainen mies tulee ja menee. Täällä pyörii vaihto-oppilaita, kyläläisiä ja ystäviä. Tuntuu, että ihmisiä tulee ovista ja ikkunoista, sanoo Sepon puoliso, tuottaja Oona Nakai.
Kirsti Manninen vakuuttaa, että häntä ei häiritse ylhäällä kirjoitustornissaan, mitä talossa alhaalla tapahtuu.
Yleensä Jarmo istuu isossa tuvassa pitkän pöydän päässä, kuuntelee tulijoiden asiat ja kokkaa välillä kuuluisaa siskonmakkarasoppaansa.
– Ison perheen elämäksi elämäntapamme ei ole kovin poikkeava, mutta ehkä meillä on aina ollut tavallista avoimempaa. Tämä perhe on vähän kuin nuotiopaikka. Meille on helppo tulla, ja on helppo taas jatkaa matkaa. Lasten kavereitakin on aina asunut täällä. Perheet ovat nykyään aika sulkeutuneita, mikä johtuu tietysti paljon myös asumismuodoista. Meillä on nyt lasten aikuistuttua paljon tilaa.
Ruokasaliin änkeytyy kylkimyyryä kävelevä vanha corgi, Olli-koira. Ruokapöydän ääressä muistellaan, kävelikö Olli jo Kirstin koirana ollessaan sivuttain. Kukaan ei muista, ei edes koiran nykyinen isäntäväki, Marin perhe.
Samalla huomataan, että pöydästä puuttuu esikoulun syksyllä aloittava Emma. Joku on kuullut autotallista lauleskelua, joten Emma on pian paikallistettu ja haalittu ruokapöytään. Tuossa tuokiossa koko suku tutkii Emman heiluvaa hammasta, josko se vihdoin irtoaisi.
Sitten Frida-tyttö kaipaa Elo-vauvaa, jonka Jarmo koppaa syliinsä eteisen rappusista huojumasta. Vihdoin päästään jälkiruokaan: uunissa on paistunut kaksi pellillistä tavallista mustikkapiirakkaa ja yksi gluteeniton.
Kun Kirsti nauttii hullunmyllyn keskellä piirakkaansa, kaula-aukkoon tipahtaa aimo murunen, ja Jarmo koppaa kökkäreen pois.
– Haluutsä nää loputkin muruset, Kirsti kysyy.
– Haen vain kermavaahtoa, Jarmo vastaa yhtä nopeasti.
Jarmo ei jää sanailussa toiseksi. Tietenkään. On vaikea kuvitella vähäpuheista, passattavaa kumppania Kirstin rinnalle.
– Jarmo on mies, joka pitää kaikesta huolta. Minun työrauhani varjelemisen hän on ottanut elämäntehtäväkseen. Hän näkee, että minun täytyy kirjoittaa. Ei tätä leiripaikkaa ja nuotiota voisi pitää pystyssä, jos ei olisi joku toinenkin panemassa puita pesään. Tarvitsen jonkun suurperheeni ja oman auttavaisuuteni väliin.
Netistä vuonna 2011 löytynyt Jarmo tuntee koneet ja hänellä on tarvittavat työkalut. Hän osaa neuvoa niin lihamurekkeen teon kuin kaikkien käytännön ongelmien ratkaisut sekä omille lapsilleen että Kirstin poppoolle.
Kun Kirstillä on työ, joka vaatii täydellistä työrauhaa, pariskunta lähtee Jarmon kotiin Porvoon tienoolle. Viime vuosina he ovat syksyisin matkustaneet pariksi viikoksi etelän lämpöön, jossa Kirsti jaksaa painaa 12-tuntisia työpäiviä, kunhan saa kirjoittaa terassilla ja pulahtaa välillä uimaan.
Kirstin mielestä netti voi olla hyvä kohtauspaikka kaikenikäisille. Ensimmäisen liiton päätyttyä eroon parinkymmenen vuoden jälkeen Kirsti löysi toisen aviomiehensä netistä. Aikaa oli lopulta vähän, sillä yhteiselo päättyi saattohoitoon ja hautajaisiin.
– Käsikirjoittajana ja kirjailijana osaan ehkä lukea netti-ilmoituksen suppeita rivejä tarkoin silmin. Edesmenneen Sepon kohdalla katsoin, miten kauniisti hän suhtautui vanhaan koiraansa. Jarmo taas kertoi harrastavansa lukemista, rakentamista ja lastenlasten hoitoa. Jos olisin halunnut pestata tähän jonkun, niin juuri noita ominaisuuksia olisin toivonut!
Netissä voi tutustua toisen ihmisen ajatuksiin, kirjoittaa ja keskustella ennen tapaamista.
– Jos kohtaa jossakin tilaisuudessa, kiinnittää helposti huomiota ulkonaiseen eikä koskaan pääse näkemään ihmisen sisintä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä olennaisempi asia ihmisen persoona on.
Kirsti Manninen uskoo perheeseen, koska suku ja perhe ovat toimiessaan hyvä ja kestävä rakenne. Nykyään on vain niin paljon tekijöitä, jotka pirstovat perhesuhteita: muuttoliike ja isot elämäntapojen ja arvojen ristiriidat.
– Jopa uskonnollisten liikkeiden, kuten lestadiolaisuuden piirissä näkee, että nuoremmat sukupolvet elävät jo eri tavalla kuin vanhempansa. Se sulkee sukupolvia toistensa ulkopuolelle. Tai koulutetut, menestyneet lapset haluavat viettää lomansa ja elämänsä eri tavalla, kuin raskasta työtä tehneet kouluttamattomat vanhempansa, Kirsti Manninen sanoo.
Nykyään otetaan myös helposti nokkiin ja riidellään perinnöistä. – Avoimessa ilmapiirissä viihtyy paremmin kuin jäykässä ja hierarkkisessa.
Esimerkiksi jouluna on kiva, jos lasten ja sukulaisten perheet tulevat, mutta kenenkään ei tarvitse olla minun jouluni rekvisiittana. Jos on semmoinen matriarkka, joka vaatii, että kaikki tanssivat hänen pillinsä mukaan minuuttiaikataululla ja joka määrää, milloin kynttilät syttyvät ja kinkku tuodaan pöydälle, niin karkottaa muut. Juhlasta tulee yhden ihmisen ympärille rakentunut show. Nuotio toimii paremmin.
Mannisten nuotiopiiri toimii arjessa esimerkiksi niin, että jos jossain perheessä on satuttu valmistamaan reilusti ruokaa, muut kutsutaan syömään, uimalammelle kokoonnutaan iltaisin nyyttikestiperiaatteella ja kaikkien lapsia paimennetaan. Täytyy tietysti sietää myös melua ja rapaa: ison klaanin tapaamiset eivät ole siistejä ja hillittyjä, kuten unelmien joulumainoksissa.
Kirsti ei olisi itsekään selvinnyt ilman sukulaisten tukea, kun eronneena yksinhuoltajana luotsasi viittä lastaan ja yhtä sijaislasta vapaan kirjoittajan epäsäännöllisillä tuloilla. Välillä hän joutui lainaamaan rahaa Sveitsissä asuvalta diplomi-insinööriveljeltään, jotta selviäisi asuntolainoista.
– Anopillani oli tapa sanoa, että kyllä Luoja hulluista huolen pitää, varokoot vain viisaammat. Hän oli 13 lapsen yksinhuoltaja ja ison, velkaisen talon emäntä. Tätä oppia olen noudattanut.
Auttaminen on olennaista Kirsti Mannisen elämässä. Jo isän isoäiti näytti mallia viemällä aina leivottuaan lämpimäisiä pienempiin huushollei- hin, joissa leipä ei tahtonut riittää. Kirstin juuriin liittyy auttamisen aktivismi: Jos pohjalaisesta tuntuu, että jokin asia on rempallaan, niin heti puututaan ja korjataan. Tämä on eräänlaista kansalaistottelemattomuutta: ei voi vain katsoa päältä, jos jokin takkuaa suotta.
Nykyään asiat sujuvat usein omalla painollaan. Vastuu nuotiosta on siirtymässä seuraavalle polvelle.
– Yhä useammin asiat tapahtuvat tavalla, jota toivon ja josta olen iloinen ilman että panen rikkaa ristiin. Jos joku pieni kaatuu pihalla, joku isompi serkku, miniä tai isä on jo rynnännyt nostamaan pyllähtäneen.
Kirsti ei halua ratkaista toisten ristiriitoja ja yrittää olla puuttumatta lastensa elämään.
– Jos on vielä vanhanakin tunne, että pitäisi riittää kaikkeen, ahdistuu enemmän kuin se, joka ajattelee, että perikunta hoitaa. Kun kaikki osallistuvat ja asiat sujuvat joustavasti, minun ei tarvitse ryntäillä tukka putkella, vispata ja vatkata. Minulle ei suinkaan tule tarpeettomuuden tunnetta, vaan huudan mielessäni: Jess!
Katso videolta, kuinka Mustosten pihassa riittää vipinää!
Lue lisää:
Kokit Kira Weckman ja Michel Garzón salamarakastuivat
Helena Ranta kertoo, mistä vastapainoa työlle – katso video!
Mitä tehdä, kun kadehdin ystävääni?
Aivoinfarkti vei Juhanilta liikuntakyvyn
The post Enni Mustonen eli Kirsti Manninen kutsuu kaikki kotiinsa appeared first on Kotiliesi.fi.
(Muistiinpano itselle: Kuinka opettelen kirjoittamaan kolumnin.)
Talvi on yllättänyt jo monessa paikassa Suomea taas autoilijat, ja talvirenkaat on tietysti jo vaihdettu. (Muistiinpano: Hoida renkaat heti!)
Liukkaiden kelien myötä ajamisen haasteet kasvavat, mutta ajokelit poistavat liikenteestä monta harmillista häiriötekijää. Osa kuskeista siirtyy nimittäin talveksi pelkääjän paikalle tai julkisiin kulkuneuvoihin, ja näin tehdessään tekevät liikenteestä muille hiukan turvallisemman.
Meitä kuskeja on monenlaisia ja meidät on tunnetusti helppo jakaa ryhmiin.
Kesäkuskit ovat usein perheenäitejä. (Muistiinpano: Älä kirjoita asioista, joista et tiedä oikeasti mitään.)
Loma on lapsiperheelle haastava suoritusputki, ja lasten pitkän kesäloman on nykyään syytä olla kehittävä ja täynnä iloisia elämyksiä. Talvella, kouluaikaan, harrastuksilla on omat aikataulunsa, ja järjestelmälliset vanhemmat ovat luoneet toisten vanhempien kanssa kimppakyytijärjestelmiä. Kesällä ei aikatauluja ole, ja aratkin autoäidit uskaltautuvat rattiin. Ei ole mustaa jäätä, ja ollaan turvallisesti hirvisesonkienkin välissä. Pennut takapenkille ja uimarannalle ja vrrrrummmm. Hi-taaaaaas-ti.
Vasta kortin saaneet kuskit ovat painajaisia. (Muistiinpano: Nuorisoa ei aina tarvitse haukkua.) Fiksut vanhemmat eivät syksyn tullen anna enää teineilleen perheen ykkösautoa lainaksi, tai sitten he ovat poikkeuksellisen optimistisia ja autossa on täyskasko. Tai teinit ovat kunnostautuneet, päässeet kesätöihin, ja vanhempiensa elättinä pystyvät ostamaan halvan, hengenvaarallisen kesäauton.
Parhaassa tapauksessa kesäautot eivät pääse syksyllä enää katsastuksesta läpi, ja kakarat jäävät myrtyneinä odottamaan seuraavaa kesää.
On yleisesti tiedetty tosiasia, että nuorilla kundeilla ei ratissa ollessaan juurikaan aivojen synapsi toista kohtaa. (Muistiinpano: Älä yleistä, älä käytä slangia tai tiedetermejä.) Ajavat ylinopeutta, eivätkä ole vaivautuneet etsimään vilkkua – ja kyydissä on kuusi samanmoista järjen jättiä kannustamassa. Tämmöiset saattaa kuulla jo kaukaa renkaiden kirskunnasta ja ehtiä pakoon.
Poninhäntäiset neitokaiset ovat liikenteessä hyvin vaarallisia. Helkkarin röyhkeitä! (Muistiinpano: Ole sukupuolineutraali.) Omistavat koko kaupungin! Eivät katsele sivuille, nokka pystyssä pönöttävät rinnat ratin reunalla, huulikiilto osuu ilkeästi vastaan ajavan silmiin. Näitä ehtii sentään väistää, sillä ne ajavat jotenkin puoliunessa.
Oma inhokkikuskiryhmäni on kuitenkin hattupäiset herrat. He ovat yleensä seitsemissäkymmenissä, ja heidän vierellään istuu viivahuulinen naispuolinen vastine. (Muistiinpano: Älä ole ikärasisti.) Hattuherra uskoo ikänsä ja kokemuksensa puolesta olevansa Teiden Kuningas. Hän ei pysähdy ennen suojatietä. Hän tietää missä vilkku on, mutta ei sitä käytä. Hänellä on aina etuajo-oikeus. Hattuherra ottaa ilkeän katsekontaktin kanssa-autoilijoihin, jotta hänen johtava asemansa menisi varmasti kaikille kaaliin. Hattuherran rouva kääntyy vielä perään katsomaan pahasti. Hattuherra ajaa juuri niin kuin häntä huvittaa. Rouva vieressä nyrpeänä tukee.
Kuitenkin kaikkien on syytä muistaa, mikä on liikenteen pahin painajainen.
Sehän on tietenkin akka ratissa. Tämän akan tiedetään joskus surranneen etuikkunan auki ja huutaneen syksyiseen pimeyteen: käyttäkää pöljät heijastinta! (Muistiinpano: Älä yritä olla opettavainen.) •
The post Akka ratissa appeared first on Kotiliesi.fi.
Kotilieden Kummikerhon toimintaan on presidentin rouva Kaisa Kallion ajoista asti kuulunut käsitöiden tekeminen. Nyt Kummikerho on saanut oman nimikkosukkamallin. Sen on suunnitellut Kotilieden käsityötoimittaja Hanna Tamminen.
Sukan kuvio on saanut innoituksensa Kummikerhon logossa olevan torpan ruutuikkunoista. Sukat on neulottu TT:n Alpakka-sukkalangasta, ne ovat pehmoiset ja lämpimät. Värityksiä on kaksi erilaista. Ota talteen sukkien ohje ja printtaa kortti, jonka voit kiinnittää sukkiin, jos annat ne lahjaksi.
Kummikerhon joulukeräys on käynnissä parhaillaan. Osallistu keräykseen!
The post Kotilieden Kummikerho sai nimikkosukat appeared first on Kotiliesi.fi.
Kaikki murehtivat aika ajoin. Liiallisen murehtimisen tunnistaa siitä, että se on jatkuvaa. Murehtija löytää aina uusia huolenaiheita, vaikka uhkien toteutuminen olisi epätodennäköistä. Jatkuvassa hälytystilassa oleva ihminen alkaa kärsiä ahdistuksesta, kroonisesta stressistä ja unettomuudesta, mikä heikentää elämänlaatua. Huoliajatuksiin uppoutuminen voi haitata myös sosiaalista elämää.
Murehtiminen palvelee pohjimmiltaan ihmisen pyrkimystä ratkoa ongelmia. Murehtija uskoo, että huolten sitkeä miettiminen johtaa ratkaisuun. Sen lisäksi hän kokee valmistautuvansa pahimman varalle. Huolikierrettä pitää yllä murehtimisen palkitsevuus. Mieli muistaa herkästi ne kerrat, jolloin murehtiessa syntyi hyvä idea. Näiden muistojen avulla syntyy harhaluulo siitä, että murehtiminen on aina hyödyllistä.
Murehtiminen uuvuttaa, stressaa ja vie helposti yöunet. Joskus mielen luomat uhat tuntuvat niin todellisilta, ettei ihminen uskalla elää arvojensa mukaista elämää, esimerkiksi ryhtyä parisuhteeseen tai kouluttautua uuteen ammattiin.
Mitä enemmän jotakin ajatusta yrittää torjua, sitä voimakkaammin se pyrkii tietoisuuteen. Kontrollointi voi onnistua vain hetkellisesti. Siksi ainoa keino vähentää murehtimista on hyväksyä huoliajatusten olemassaolo. Hyväksyminen tarkoittaa, että ymmärrät, ettet voi ikäville ajatuksillesi mitään, ja annat niiden tulla ja mennä. Itseään ei pidä syyllistää murehtimistaipumuksesta.
On tärkeää oppia erottamaan ajatukset tosiasioista. Jos esimerkiksi ajattelet ”Tämä työtehtävä menee kuitenkin pieleen”, on tärkeää ymmärtää, että kyseessä on vain mielesi tuottama ajatus, ei kiveen hakattu fakta. Aina kun huomaat murehtivasi, sano se itsellesi: ”Minulla on ajatus, että tämä menee pieleen” tai ”Huomaan ajattelevani, että tämä menee pieleen.” Näkökulmanvaihdos on merkittävä. Kun harjoittelet huoliajatustesi ja itsesi eriyttämistä parin viikon ajan, murehtimisen tarve alkaa vähentyä.
Huoli on hyödytön, jos siihen ei ole järkevää ratkaisua. Kysy itseltäsi, kuinka todennäköistä huolenaiheen toteutuminen on. Entä voitko vaikuttaa asiaan? Et voi esimerkiksi muuttaa toisen ihmisen käytöstä.
Voit testata huolenaihettasi aivoriihitekniikalla. Keksi ongelmaasi mahdollisimman monta ratkaisuvaihtoehtoa. Päästä listalle myös hullunkurisia ja liian vaikeita keinoja. Kun lista on valmis, yliviivaa mahdottomat ja epämiellyttävät vaihtoehdot. Merkitse plussa jokaisen toteuttamiskelpoisen ja hyvältä tuntuvan idean perään. Löytyikö toimivaa ratkaisua?
Mieli on kuin aikakone, joka vie menneeseen ja tulevaan. Tietoisella läsnäololla voi palauttaa ja ankkuroida itsensä nykyhetkeen. Keskity hengittämiseen ja käytä aistejasi. Mitä näet ja kuulet ympärilläsi? Vaikka ajatuksesi vaeltelevat, sinä olet tässä hetkessä. Murehtimasi asiat eivät tapahdu nyt. Tietoisuustaidoista on hyötyä myös silloin, kun harjoittelet tunnistamaan huoliajatuksiasi.
Murehtimispäiväkirjan ideana on altistaa itsensä huoliajatuksille ja katsella niitä oman pään ulkopuolelta. Pidä pieni vihko mukanasi ja kirjaa siihen kaikki murheet, jotka valtaavat mielesi päivän aikana. Lue muistiinpanoja päivittäin. Murheissa vellominen tuntuu aluksi ahdistavalta, jos on tottunut kieltämään huolensa. Mitä enemmän huoltensa kanssa on tekemisissä, sitä arkipäiväisemmiltä ne alkavat tuntua. Samalla niiden vaikutusvalta vähenee.
Huolipäiväkirja on myös hyvää todistusaineistoa. Katso vihkostasi, mitä olet aiemmin murehtinut. Toteutuiko pahin pelkosi? Useimmiten ei. Voit siis todeta, ettei mielesi ole kovin hyvä ennustaja.
Vaikka huoliaan ei voi kontrolloida, niiden käsittelemistä voi lykätä. Kun huolestuttava ajatus tunkee mieleesi kesken työpäivän, kirjoita se murehtimispäiväkirjaasi ja lupaa itsellesi, että ajattelet asiaa myöhemmin. Varaa alkuillasta murehtimiseen 20 minuuttia ja istu nurkkaan huolituolille.
Huolihetkenä voit käydä läpi huolipäiväkirjaasi ja nimetä huolesi ajatuksiksi: ”Minulla on ajatus, että ystäväni on suuttunut minulle.” Voit myös rallattaa murheitasi hassulla äänellä tai laulaa niitä tutun lastenlaulun sävelellä, niin huolet alkavat tuntua huvittavilta. Huolihetken voi käyttää myös rakentavaan ongelmanratkaisuun.
Murehtiminen on normaalia ja luonnollista, eikä siitä tarvitse huolestua. Jos kuitenkin krooninen murehtiminen heikentää elämänlaatua merkittävästi, kannattaa ottaa asia puheeksi lääkärin kanssa.
Asiantuntijana psykologi, psykoterapeutti Arto Pietikäinen.
Lue lisää:
Mitä tehdä, kun kadehdin ystävääni?
Potkut tuli – kolmen irtisanotun tarina
Työelämässä jaksaminen
The post Lopeta murehtiminen – 10 vinkkiä huolettomampaan elämään appeared first on Kotiliesi.fi.
Islannissa minulle ei ole ehdotettu suunnittelupalaveria viimeiseen kahteen vuoteen. Sitä kahden vuoden takaistakaan ei oikein voi laskea, koska yksi islantilaisista kollegoistani unohti koko tapaamisen. Hänellä oli samaan aikaan käsipallotreenit.
En edes tiedä, mitä sanat suunnitelmallisuus ja pitkäjänteisyys ovat islanniksi. Niille ei ole ollut käyttöä, sillä tässä maassa on tapana saada hämärä idea ja toteuttaa se, ennen kuin idea ehtii edes kirkastua.
Mielestäni hyvin suunniteltu ja viimeiseen asti hinkattu on puoliksi tehty. Islantilaisen kollegan mielestä hetkessä tehty on kokonaan valmis ja ihan tarpeeksi hyvä sellaisenaan. Näkökulmaero on melkoinen.
Täällä pärjätäkseen spontaaniutta on kuitenkin pakko ymmärtää. On ollut pakko oppia vähän hulluksi itsekin.
Aloitin pienin askelin. Menin ruokakauppaan tarkastamatta aukioloaikoja netistä. Lupauduin tekemään jonkun asian, vaikka en ollut lainkaan varma, että suoriutuisin siitä.
Olen kolme vuotta pitänyt kahden muun suomalaisnaisen kanssa suomalaista designia myyvää pientä Finnska Büđin -kauppaa Reykjavíkin keskustassa. Iloksemme islantilaisten ostoskruunut ovat löytäneet tiensä suomalaisen designin luo.
Marimekkoa, Iittalaa, &Brosia, Muumeja ja muita Suomi-tuotteita on kyselty hyllyyn sellaista tahtia, että myymälän vanha tila alkoi käydä pieneksi.
Mietimme pitkään, uskaltaisimmeko avata toisen, paljon isomman kaupan. Kuulin, kuinka järjen ääni kaikui päässäni muistuttaen riskeistä ja kauppakeskuksen törkeän kovasta vuokratasosta. Vaimensin sen metelinä.
Haimme lainaa, vuokrasimme toimitilat ja aloitimme remontoimisen. Otimme käteen sen kuuluisan isomman pensselin. Miten minusta tällainen tuli?
Tapasin hiljattain Islannin entisen Suomen suurlähettilään. Hän tarjosi minulle vastaukseksi, että olen näköjään sopeutunut islantilaiseen talveen.
Suurimmassa osassa Suomea sataa talvisin lunta. Mittari menee pakkaselle. Talvesta selviää, kun siihen varautuu ostamalla lämpimän talvitakin.
Sitten on islantilainen talvi. Aamulla sataa ehkä sentti lunta. Aamupäivään mennessä se sulaa. Sitten tulee räntää. Iltapäivällä paistaa aurinko. Illalla tihuttaa. Yöllä tuiskuttaa lunta. Tarkkoja suunnitelmia ei voi tehdä, koska vaatteita on pakko vaihtaa lennossa. On oltava jatkuvasti liikkeessä, että selviää kuivin jaloin mutta ei kuitenkaan hikoile itseään hengiltä.
Nyt jännitämme, mitä seuraava Islanti-talvi tuo tullessaan. Sormet ristiin, että paljon vesisadetta, koska ostimme juuri sisään järjettömän ison erän Nokian saappaita. Fiksuina likkoina tilasimme tietysti talvikumisaappaita – niitä kun voi myydä pakkasellakin!
The post Satu Rämö: Spontaanisti vai suunnitellen? appeared first on Kotiliesi.fi.
You’re my wonderwall, puistomuusikko laulaa Oasis-yhtyeen sanoin, ja penkillä tekee mieli hytkyä. Aurinko paistaa puiden välistä ja valaisee kreikkalaistyylistä temppeliä keinotekoisella kukkulalla.
Saksan laajin kaupunkipuisto levittäytyy 373 hehtaarin alueelle ja tarjoaa huilauspaikan. Täältä löytyy järvi, jossa veneillä, joki jossa surffata, lenkkeily- ja ratsastuspolkuja, pallokenttiä ja pieniä oluttupia. Puisen kiinalaistyylisen tornin, chinese towerin, juurella on iso terassialue. Sään salliessa kulkijat kokoontuvat nauttimaan olutta ja pikkusuolaisia. Vehreyden keskellä hengitys tasaantuu, kun ajatukset heittäytyvät vapaalle.
Baijerin kuninkaiden entinen asunto ja edustustila oli vielä 1300-luvulla vallihautojen ympäröimä linna. Hallitsijasukujen palatsikäytössä 1508–1918 se laajeni seitsemän sisäpihaa käsittäväksi kortteliksi. Sisällä pystyy aistimaan, millaista on ollut elää ruhtinassuvun osana edustustiloissa. Toinen toistaan seuraavat huoneet käytävillä olivat vain kulissia ja vallan merkkejä, oikeat asumistilat sijaitsivat takana. Ruhtinaan ei siis ole tarvinnut kiivetä korkealle kovan näköiselle vuoteelle tai pelätä, että joku kävelee yllättäen sisään ovettomaan tilaan.
Baijerin kuninkaiden ylellisessä Residenz-palatsissa tuntee olevansa pieni osa historian suurta jatkumoa.
Vaikuttavan Antiquarium-tunneliholvin rakennutti Bavarian herttua Albrekt V vuosina 1568–71. Renesanssiajan holvin seinillä ja katossa on freskoja enkeleineen ja reunoille on valikoitu viisautta huokuvia patsaita ja latinankielisiä lauseita.
Miltäköhän keisarista on tuntunut, kun hän on täällä illallistanut ja ihaillut taideaarteitaan? Onko hänkin tuntenut nöyrtymistä ja pienuutta ajankulun edessä, ylpeyttä ihmisen kyvystä luoda kauneutta?
Bayerin hallitsijat rakensivat Residenziä satojen vuosien ajan, kunnes syttyi toinen maailmansota. Rakennus tuhoutui monesta kohtaa. Osia palatsista onkin rakennettu uudelleen.
Höfbräuhaus ja Augustiner ovat tunnettuja oluttupia aivan kaupungin keskustassa. Jälkimmäisessä viihtyvät myös paikalliset.
Vilkkaana ajankohtana voi olla vaikea löytää istumapaikkaa, vaikka isot salit ovat täynnä pitkiä pöytiä. Augustinerissä tarjoilijat huhkivat litran tuoppeja pöytiin, ja tarjolla on suolaisia rinkeleitä, pretzeleitä. Meteli on kova, sillä halli kaikuu ja nousuhumalaisilla asiakkailla riittää juttua.
Octoberfestin aikaan tuvissa on ruuhkaa. Yli kuusi miljoonaa kävijää keräävässä kansanjuhlassa nautitaan baijerilaisista juomingeista 16 päivän ajan. Taustalla soi tietenkin perinteinen puhallinmusiikki.
Meno on reteää ja riehakasta. Ihmiset laulavat ja tanssivat, ja ilmassa tuoksuvat perinteiset käristetyt liha- ja makkararuoat. Matkailija voi myös ihmetellä juhlijoiden tyyliä, sillä osa kävijöistä pukeutuu perinteisesti baijerilaisittain: miehet polvihousuihin ja henkseleihin, naiset maalaismekkoihin.
Herkuttelijan kannattaa piipahtaa kaupungin sydämessä olevalla ruokatorilla. Viktualienmarkt on perustettu jo 1807 ja sen pienissä kojuissa myydään erilaisia makeita ja suolaisia herkkuja, hedelmiä, vihanneksia, käsitöitä ja lahjatavaroita. Torin laidalta löytyvät erikoiskaupat. Niissä myydään lihaa, kalaa, juusto- ja ja leivonnaisia. Kauppoihin saattaa syntyä ruuhkaa, mutta ihmisillä on leppoisa asenne. Myös olutterassi löytyy. Paljon kävellyt turisti nauttii lepohetkestä.
Tämä museo vaatii aikaa, onhan läpikäytävänä kahdeksan kerrosta ihmiskunnan kehitystä. Kannattaa vierailla ainakin vierailla museon alla, jossa voi eläytyä kaivostyöhön. Toisaalla selviää, että tarvitsemme metalleja kaikkialla.
Kun öljynporauslautoilta siirtyy uusiutuvan energian ja edelleen astrofysiikan osastoille, voi hämmästellä, miten suuri kyky ihmisellä on luoda uutta.
Ilmailuosastolla pääsee kurkistamaan lentokoneiden sisään ja merenkulun kehitystä esitellään sekä pienoismallien että aitojen purje- ja höyrylaivojen avulla.
Deutshes-museon alla voi tutustua työhön hiilikaivoksessa ja yläkerroksissa pääsee kurkoittelemaan tähtiin.
Tämä vuonna 1903 perustettu museo valaisee myös monien erikoisalojen historiaa: tekstiilien, lelujen, lääkkeiden ja soittimien.
Avaruutta käsittelevällä osastolla tulee oudon haltioitunut olo. Zeissin planetariossa näkyy kupoliin heijastettuina planeettoja ja tähtiä. Klassinen musiikki hivelee ja arkiset asiat saavat perspektiivinsä.
Museossa vanha tekniikka rinnastuu uuteen ja mietityttää. Mitä uutta ihminen vielä keksii? Käynnistä jää kiitollisen hämmentynyt olo.
Lue lisää matkajuttuja:
Mikä on Suomen paras matkailukohde?
Pietari on lähimatkailijan toivekohde
Budapest x 5: matkailijan vinkit
The post München päivässä – matkailijan vinkit appeared first on Kotiliesi.fi.
On kyllä. Yksi tärkeimmistä osakkaan velvoitteista on vastikkeen maksuvelvollisuus. Vastikkeet ja niiden laskuperusteet selviävät yhtiöjärjestyksestä. Vastikkeen suuruus voi perustua esimerkiksi neliömäärään. Osakas on lisäksi velvollinen pitämään asunnostaan huolta.
Yhtiöjärjestys on ikään kuin asunto-osakeyhtiön oma sisäinen laki, johon kannattaa perehtyä jo ennen asunnon ostoa. Yhtiöjärjestyksessä luetellaan esimerkiksi huoneistojen pinta-alat ja niiden käyttötarkoitukset. Taloyhtiöt voivat paikka paikoin poiketa yhtiöjärjestyksessään asunto-osakeyhtiölaista. Esimerkiksi kunnossapitovastuissa on eroja eri taloyhtiöissä.
Uusi osakeyhtiölaki on huomattavasti vanhaa laajempi. Aiemmin pykäliä oli noin sata, nyt noin kolmesataa. Mukaan tuli koko joukko säännöksiä ja määräyksiä, jotka aiemmin hoituivat oikeuskäytännöllä. Yksittäisiin muutoksiin kuuluu esimerkiksi yhtiökokouksen koollekutsuminen. Kutsu pitää lähettää nykyään kaksi viikkoa ennen kokousta, kun aiemmin riitti viikko.
Nyrkkisääntö on, että rakenteet, eristeet ja perusjärjestelmät kuuluvat yhtiölle, pinnat osakkaalle. Kunnossapitovastuusäännökset selviävät asunto-osakeyhtiölaissa, mutta ne jättävät jonkin verran muunteluvaraa asunto-osakeyhtiöiden yhtiöjärjestykseen.
Vessanpytty kuuluu taloyhtiön korjaus- ja kunnossapitoon, mutta jos haluat vaihtaa siihen esimerkiksi värikkään kannen, joudut maksamaan sen itse. Parketti on pintamateriaalia, toisin sanoen osakkaan vastuulla. Taloyhtiö maksaa kustannukset, kun rakenteita pitää korjata, siis kun niissä on virheitä tai puutteita. Jos haluat remontoida kylppärisi ja kosteuseristeet menevät uusiksi, joudut maksamaan ne itse.
Remonttia saat tehdä. Laissa puhutaan muutostyöoikeudesta. Remontin edellytyksenä on, että se pysyy huoneiston sisällä eikä siinä kajota rakenteisiin. Esimerkiksi väliseinän saat purkaa tai rakentaa uuden, mutta esimerkiksi ilmalämpöpumpun asentamista varten tarvitset taloyhtiön luvan. Remontin on oltava myös tarkoituksenmukainen. Et esimerkiksi voi muuttaa asuntokäyttöön tarkoitettua huoneistoa vaikka kylpyläksi. Laki mainitsee myös, että sinun on noudatettava hyvää rakennustapaa.
Jos remontti vaikuttaa rakenteisiin tai esimerkiksi naapurin puolelle, siitä on tehtävä kirjallinen muutostyöilmoitus taloyhtiölle. Jos remontti vaikuttaa äänieristeisiin, siitä on ilmoitettava myös naapurille. Tällaisessa tapauksessa sekä sinä että taloyhtiö voitte asettaa remontille ehtoja. Voit esimerkiksi ilmoittaa, että naapurin on huolehdittava asianmukaisista äänieristeistä remontissaan.
Kyllä saa. Jos huoneistoa käytetään pääsääntöisesti asumiseen, bisnestä voi pyörittää. On aivan ok varata huone vaikka hierojan tai hammaslääkärin työtä varten. Ratkaisevaa on, että asunnossa samaan aikaan asutaan. Tuomioistuimessa tosin hyväksyttiin myös tapaus, jossa huoneistossa ei asuttu, vaan siinä järjestettiin perhepäivähoitoa. Tuomioistuin katsoi, että hoitajien ja lasten päivät huoneistossa olivat asumiseen rinnastettavia: he viettivät aikaa, söivät, nukkuivat päiväunet.
Et tarvitse lupaa vuokralaista varten. Muista sen sijaan, että jos taloyhtiössä on asukaslukumäärään perustuva vesimaksu, sinun on ilmoitettava yhdestä uudesta veden käyttäjästä.
Tästä on puhuttu paljon, mutta oikeuskäytäntöä meillä ei vielä ole. Periaatteessa kyse on vuokralaisesta, joka käyttää asuntoasi asumiseen. Se ei ole käyttötarkoituksen vastaista. Toisaalta, jos vuokralaiset vaihtuvat viikoittain tai sitäkin useammin, voidaan pohtia, onko vilkasta ihmisten vaihtumista mahdollista rajoittaa. Yhtiöjärjestyksessä majoitustoimintaa on mahdollista rajoittaa, mutta silloin rajoitukseen vaaditaan osakkailta lupa. Yleensäkin rajoituksia varten tarvitaan osakkaiden suostumus. Tämä koskee myös vaikkapa tupakoinnin kieltämistä parvekkeella.
Kaikkein tärkeintä on, että olet kiinnostunut taloyhtiöstäsi ja valmis ottamaan asioista selvää. Tietysti esimerkiksi kirjanpitokokemuksesta on hyötyä, mutta mitään erityisosaamista ei tarvita. Mutta jos taloyhtiön asiat eivät sinua tippaakaan kiinnosta ja jo yhtiökokoukseen osallistuminen tuottaa tuskaa, jätä paikkasi aktiivisemmalle.
Yhtiökokous on ylin ja tärkein päättävä elin. Laissa rajataan, että hallitus ei saa päättää laajakantoisista asioista, esimerkiksi sellaisista, jotka vaikuttaisivat yhtiövastikkeen hintaan. Yhtiökokous voi velvoittaa hallituksen hoitamaan jotkut asiat ja varata tätä varten talousarvioon rahaa. Hallitus voi esimerkiksi päättää, millaiset pihakukat seuraavaksi kevääksi hankitaan. Toisaalta hallituksen jäsenten kannattaa kuulostella asukkaiden tuntoja. Joillakin voi olla vahvat mielipiteet siitä, mitkä ovat ainoat oikeat kasvit.
Ehdottomasti, sillä siellä tehdään tärkeimmät päätökset ja kuullaan, missä ollaan menossa. Yhtiökokous on myös paikka, jossa voit esittää omat toiveesi ja keskustella niistä muiden kanssa.
Ei, mikäli asia ei ole esityslistalla. Ehdotuksensa saa kirjallisella pyynnöllä esityslistalle. Tosin asioista voidaan keskustella, vaikka ne eivät olisikaan listalla – mutta silloin niistä ei päätetä.
Yksikin osakas voi päättää, mikäli paikalla on lisäksi pöytäkirjan tarkastaja. Jos et itse pääse kokoukseen, voit valtuuttaa tuttavasi menemään sinne puolestasi. Osakkailla on oikeus ottaa avustaja mukaan.
Kyllä pitää. Kun taloyhtiö tilaa esimerkiksi remontin, jonka hinta ylittää 7 500 euroa, se joutuu tilaajavastuulain mukaisesti varmistamaan, että urakoitsija hoitaa yhteiskunnalliset velvoitteensa. Siis esimerkiksi maksaa palkat ja verot asianmukaisesti. Tilaajavastuulailla kitketään harmaata taloutta.
Yhtiövastikkeita ei lain mukaan saa käyttää mihin tahansa. Eurot kerätään yhtiön toimintaan liittyviin yhteishankintoihin, kuten kunnossapitoon, korjauksiin, kiinteistöveroihin tai vaikkapa laajakaistan hankintaan. Näissä on välillä epäselvyyksiä. Kiista rappukäytävään hankittavasta arvokkaasta taiteesta ratkaistiin siten, että vastikkeita ei voitu käyttää sen hankintaan. Sen sijaan rappukäytävän maalit voidaan hankkia yhtiövastikkeilla. Näet tilinpäätöksestä, mihin rahat ovat menneet.
Asiantuntija: Kiinteistöliiton apulaispäälakimies Kristel Pynnönen.
Lähteet ja lisätietoa: kiinteistoliitto.fi > taloyhtiöille, isannointiliitto.fi > asuminen taloyhtiössä.
Asunto-osakeyhtiölaki on verkossa hakusanoilla: oikeusministeriö AND asunto-osakeyhtiölaki.
Lue lisää:
Korot alhaalla, kannattaako asuntolaina ottaa nyt?
Vuokralaisen oikeudet & velvollisuudet
15 tapaa olla ekologinen
The post Mitä oikeuksia taloyhtiön asukkaalla on? appeared first on Kotiliesi.fi.
Positiivinen ajattelu mielletään usein tuontituotteeksi kepeämmiltä mailta, henkiseksi helppoheikkiydeksi, johon narahtavat vain riittävän yksinkertaiset, pinnalliset ihmiset – ne, joiden hymy ei hyydy, vaikka maailma ympäriltä sortuisi. Myönteisten asioiden sinnikäs korostaminen leimataan joko todellisuuspakoisuudeksi tai silkaksi hurskasteluksi, joka ärsyttää enemmän kuin inspiroi. Hyvään uskomista pidetään osoituksena naiiviudesta, koska eihän kukaan tiedostava, älykäs ihminen tällaisessa pahan vallitsemassa maailmassa voi tosissaan luottaa hyvyyteen.
Todellisuudessa myönteisyyttä ja hyvyyttä korostavat, positiivisesti ajattelemaan pyrkivät yksilöt ovat yleensä syvällä sisimmässään niitä kaikkein pessimistisimpiä ja hauraimpia. Uuno Kailaan runon sanoin: ”Ei ole ihmisen hyvä, jos hän on heikko, tuntea nähdä ja elää, kaikkea – kuilu on syvä, siellä on vaaniva peikko.” Nuo säkeet puhuttelevat aivan erityisesti, jos on omakohtaisesti kokenut tiedon lisäävän tuskaa. Jos on katsonut suoraan silmiin sellaista, mikä ei katoa painajaisunista. Puhutaan myös klovnin kyyneleistä. Päällisin puolin kaikkein hauskimmilta vaikuttavat ihmiset ovat usein sisältä hyvinkin melankolisia. Kukin herkkä ihminen omaksuu jonkin defenssimekanismin itseään suojellakseen.
Eräs tehokkaimmista selviytymiskeinoista voi herkälle olla nimenomaan se, että oppii synkkyydenkin keskellä näkemään
asioissa useimmiten piilevät valonpilkahdukset. Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Oma partionjohtajani kasvatti aikoinaan ylivilliä tyttöjen vartioryhmäämme kehottamalla olemaan silloin hiljaa, jos ei ole toisesta ihmisestä mitään muuta kuin negatiivista sanottavaa. Viisaita sanoja, sieluun piirtyneitä. Aivan kuten kirjailija Risto Ahdin Pieni käsikirja -teokseen sisältyvä kehotus ”ilmaista positiivinen tunne välittömästi, koska hidastelu johtaa sosiaalisen moraalin havahtumiseen”.
Olisi upeaa rohkaistua spontaanisti antamaan toisille hyvää palautetta, olipa kysymys sitten arjesta tai juhlasta, tutuista tai tuntemattomista – turhia ujostelematta. Olisi myös upeaa osata suhtautua palautteeseen luonnollisesti – turhia kursailematta. Suomalaisten parhaimpiin puoliinhan ei aina kuulu kyky ottaa vastaan myönteistä palautetta, automaattireaktio on helposti joko täysi torjunta tai vähintäänkin tarmokas itsensä vähättely. Ylikorostettu nöyryys ja vaatimattomuus ovat osa kansanluonnettamme – mikäli sellainen termi kuin ”kansanluonne” vielä sallitaan poliittisesti korrektina…
Sain kesällä pyynnön kirjoittaa esipuhe maailman suosituimpiin kirjailijoihin lukeutuvan Paulo Coelhon Valon Soturin Käsikirjan uuteen suomenkieliseen painokseen. Teoksen ydinainesta on nimenomaan positiivinen ajattelu ja taistelu hyvän puolesta, pahaa vastaan. ”Koska valon soturi uskoo ihmeisiin, ihmeitä alkaa tapahtua. Koska hän on varma, että hänen ajatuksensa voivat muuttaa hänen elämäänsä, hänen elämänsä alkaa muuttua”. Elämässä on monia asioita, jotka vaikuttavat meihin syvästi, mutta joiden sisältöön tai kulkuun emme itse mitenkään voi vaikuttaa. Sitä valintaa ei kuitenkaan kukaan voi viedä, päättääkö kääntyä valoon vai varjoon. Sotureita löytyy molemmilta suunnilta.
The post Jenni Haukio: Valon soturit – positiivisen ajattelun merkityksestä appeared first on Kotiliesi.fi.
Kotiliedessä 23/15 on sivulla 49 alpakkalangasta virkatun huivin kuva. Tuubihuivin ohje oli kuitenkin jäänyt lehdestä pois. Pahoittelemme erehdystä. Huivin ohjeen löydät nyt kotiliesi.fi:stä.
The post Lehdestä puuttuva huivin ohje appeared first on Kotiliesi.fi.
”Ei poroa parempaa raaka-ainetta ole. Se on vähärasvaista, maukasta ja puhdasta. Poro on monipuolista ja siitä voi tehdä paljon muutakin kuin käristystä. Meillä on sitä on lounaspöydässä vaihtelevasti tarjolla perinteisempien ruokien rinnalla porojauhelihalasagnesta poromakaronilaatikkoon”, kertoo keväästä 2004 Sarrit-kahvila-ravintolaansa luotsannut Ritva Aikio.
Sarrit sijaitsee Inarin kirkonkylällä saamelaismuseo- ja luontokeskus Siidassa, joka on keskeinen kohtauspaikka seudulla vieraileville turisteille mutta myös suosittu lounaspaikka paikallisten keskuudessa. Yli 60 prosenttia Sarritin asiakkaista on ulkomaalaisia turisteja.
”Ensimmäisellä kerralla ruokailijat olivat hieman äimistyneitä porolasagnesta, mutta sekä koti- että ulkomaiset asiakkaat ovat olleet kehuneet sen makua. Toki lasagnessa on vähän vähemmän mausteita, jotta poronmaku pääsee esiin.”
Poronselässä on vain vähän rasvaa eli “valkoista lihaa”, kuten lappalaiset sitä kutsuvat.
Ritva pyörittää ravintolan ohella myös ateriapalvelua Inarissa ja Ivalossa. Hän suosii tarjoiluissaan paikallisia raaka-aineita, kuten lihaa, kalaa ja marjoja.
”Poro tulee viiden kilometrin päästä ja kala nousee viereisestä Inarinjärvestä. Samoin marjat ovat lähimetsistä poimittuja.”
Syksyisin poronliha tulee tuottajalta tuoreena, muulloin kerran viikossa pakasteena.
”Näitä poroja on seisotettu aitauksessa monta päivää, jotta teurastettaessa ne ovat levollisia. Silloin lihan makukin on erilainen. Jos poro on juoksuttamalla hikeen tapettu, se myös maistuu siltä.”
Ritva kertoo käyttävänsä porosta kaiken. Kumpukset hän valmistaa poronverestä, johon on sekoitettu ruis-, ohra- ja vehnäjauhoja. Paksusta massasta Ritva nostaa lusikalla palloja poron selkäkeiton liemeen kypsymään tunniksi. Ennen kumpuksien lisäämistä keiton pinnalle tuleva vaahto kuoritaan talteen. Kun kumpuksia tarjoillaan, lämmitetty rasva tarjotaan perinteisesti kahvikupista, josta sitä ryypätään palleroiden kyytipoikana.
”En ymmärrä, miksi perinneruokia ruvetaan nostamaan uudelle tasolle. Mikä perinneruoka se sitten on? Raaka-aineestahan voi tehdä mitä vain, mutta silloin siitä ei pidä puhua perinneruokana, jos se on tuunattu tähän päivään.”
”Pohjoisessa ravintolayrittäjät pitävät yhtä. Olemme verkostoituneet, kuten nykyään sanotaan. Meillä on hyvä yhteistyöhenki. Jos minulla on isompi tilaus, saan naapuriyritykseltä tarvittaessa vaikkapa astioita lainaksi.”
Ritvan mukaan on vain hyvä, että on kilpailua, mikä tuo asiakkaille vaihtoehtoja.
”Tietäähän sen itsestäänkin, ettei sitä halua syödä vain yhdessä paikassa. Täällä pohjoisessa me elämme hyvin kansainvälisesti. Yksikään päivä ei ole samanlainen, etkä koskaan tiedä, ketä tuolta metsästä lounaspöytään ilmestyy,” Ritva nauraa.
Lapissa kuljetusmatkat tuovat yrittäjyyteen eri vuodenaikoina omat haasteensa.
”Jos huomaan, että tarvitsen huomisaamuksi salaattia, en sitä täältä saa. Tukkukuorma tulee kolme kertaa viikossa, joten pitää osata ennakoida ja tilata tavarat oikein. Lihaa ja kalaa täältä saa, mutta vihannekset tulevat valtaosin tukun välityksellä.”
Inarissa kesä on ravintolayrittäjälle kiireisintä aikaa, mutta kevätmatkailun suosio on kasvanut roimasti. Silloin saapuvat kiinalaiset ja italialaiset tunturiladuille sivakoimaan.
”Kesän jälkeen tulevat ruskaturistit, joiden lähdettyä on vähän hiljaisempaa aikaa. Tosin turismi on kasvanut Inarissakin ympärivuotiseksi. Kun kymmenen vuotta sitten kun olin töissä viikonloppuna, saatoin myydä 1-2 lounasta. Oli myös päiviä, jolloin ei mennyt edes yhtä kahvikuppia. Enää sellaisia päiviä ei ole”, Ritva iloitsee.
Positiivisen ongelman tuo myös ennakoinnin mahdottomuus lounaspöytää kootessa.
”Koskaan et voi tietää, käykö 20 vai 120 lounaansyöjää. Koska samalla valmistelemme seuraavan päivän lounasta, kiireisimpinä päivinä lounasruoka saattaa vaihtua kesken ruokailun huomisen antimiksi”, Ritva nauraa.
Inarilainen yrittäjä Ritva Aikion mieluisin raaka-aine on poro, joka on maukasta ja vähärasvaista lähiruokaa.
Saamelaismuseo ja luontokeskus Siidan pihassa on perinteinen, pyöreä saamelainen asumus eli kammi. Sen sisällä on tulipaikka, jota puupenkit kiertävät.
Ritva kohentaa tulta ja nostaa viiden litran keittokattilan koivuklapeista loimottavien liekkien lämpöön.
”Itse syön porofileen mieluummin keittona kuin paistettuna, koska se on mureampaa. Moni onkin todennut, että on hullua keittää filettä. Maistettuaan keittoa, he ovat yllättyneet iloisesti.”
Ritva nostaa 250-grammaiset, ison poron selästä leikatut ulkofileet kattilaan. Lihassa näkyy vain aavistus rasvaa, jota paikalliset kutsuvat valkoiseksi lihaksi.
”Porokeittoa on hauduteltu poroerotuksissa iät ja ajat. Ensin syöntiporon selkä paloitellaan ja selkälihoja keitetään tulilla toista tuntia.”
Keiton pinnalle muodostuu vaahtoa, jota Ritva kuorii kauhalla.
Perinteisellä tulipaikalla ruokaa valmistaessa, täytyy olla hyvät tulet, jotta keitto kiehuu. Kun taas siinä paistetaan muurikalla poropihvejä, muurikka lämmitetään ennalta odottamaan hiillosta, jolla liha kypsennetään.
”Tuli viehättää ja sen vierellä on kiva istuskella. Turisteiltakin kiire häviää, kun tulta ei voi hoputtaa. Hiillokset tulevat, kun puut ovat palaneet. Ravintolan puolella nautin taas induktiolieden eduista,” Ritva nauraa.
Kun poronliha on niin mureaa, että siitä menee vesi läpi, Ritva lisää perunat keittoon kypsymään. Muutama hyppysellinen suolaa antaa makua ja keitto saa tekeytyä vielä reilun tovin.
”Liemessä kaikki omat maut ovat tallessa eikä tämä tarvitse mitään lihaliemikuutioita. Keiton saa epäonnistumaan vain liikaa suolaamalla.”
Ritva nostaa kattilasta muhevan ristinmallisessa luussa olevan lihakimpaleen, jonka pinta on kauniin ruskea ja jonka tuoksu houkuttaa maistamaan.
”Lihan mureus on hyvä. Lihassa ei ole juuri rasvaa, sillä siitä on suurin osa on sulanut liemeen. Luun selkäydin näyttää tosi herkulliselta. Se imaistaan suuhun sitten, kun on syöty keitto.”
Poronselkäkeitto on poronerotuksissa syöty perinneruoka. Keitto saa hautua tulilla toista tuntia ja lihasta tulee maukkaan mureaa.
”Haluan suosia perinteisiä ruokia, jotta tulevatkin sukupolvet tietäisivät, että meillä on syöty muutakin kuin eineksiä. Itse arvostan esivanhempieni ja mieheni saamelaisjuuria. Tieto perinneruoista pitää säilyttää ja siirtää sukupolvilta toisille.”
Ritva haluaa antaa Lapissa vieraileville turisteille makumuistoksi puhtaan, konstailemattoman ja oikeasta ruoasta tulevan maun.
”Varjelen perinneruokia, mutta kyllästyväthän paikalliset asiakkaatkin, jos he saavat aina samoja makuja. Silloin valmistetaan jotain ihan muuta ja kääräistään vaikkapa tortillan sisään sopivasti maustettua poroa tai valmistetaan pitaleipiä poron kera,” Ritva sanoo.
Kun poronselkä on kypsää, lisätään keittoon vielä perunat, jotka haudutellaan kypsiksi. Ripaus suolaa maustaa ruokaisan herkun.
”Olen oppinut arvostamaan enemmän luontoa ja hiljaisuutta sen jälkeen, kun tapasin aikoinaan mieheni Antin. Olen oppinut käymään metsässä ja järvellä, sekä nauttimaan rauhasta. Luonto on iso osa elämää kaikille, jotka täällä asuvat. Luontoa kunnioitetaan ja sieltä se ruoka tulee.”
Karjalaisjuuret omaava Ritva kertoo solahtaneensa hyvin saamelaisten kulttuuriin. Hänen miehensä Antti ja pariskunnan kolme tytärtä ovat saamelaisia.
”Kunnioitan saamelasten perinteitä, jotka ovat perheessämme läsnä karjalaisperinteitä enemmän. Olemme sovitelleet elämäntilanteiden erilaiset perhejuhlat yhteen. ”
Kulttuurien erilaisuus näkyy juhlien viettämisessä ja ihmisten kohtaamisessa. Esimerkiksi saamelaisnuorten rippijuhlissa saattaa olla jopa 200-300 vierasta. Tai lähiomaisen kuollessa, saamelaiset menevät ruokapatojen kera tukemaan surevia omaisiaan.
”Saamelaiset ovat pyyteettömän luontevasti ja käytännönläheisesti läsnä toistensa elämässä.”
Katso myös poro-ohjeet:
Kokeile pororuokia
Poroa pataan
Näin syntyy stadilainen poronkäristys
The post ”Poro on arjen ja juhlan maukas raaka-aine” appeared first on Kotiliesi.fi.
“Olen syntynyt samana päivänä kun Hitler kuoli: 30. huhtikuuta 1945. Euroopassa elettiin sodan käännekohtia, ja venäläiset vyöryivät kohti Berliiniä. Olen ajatellut sitä aikaa paljon.
Jos synnyttäjäni olisi hiiskahtanut kenellekään, että olen sotavangin tytär, olisiko Valvontakomissio löytänyt minut ja haetuttanut venäläisiä rajan taakse palauttavaan junaan? Ja kun karjavaunu olisi päässyt Kannakselle ja minä olisin kitissyt, olisiko minut viskattu metsään?
Äitini oli saanut 19-vuotiaana jo yhden aviottoman lapsen, joka oli minun syntyessäni 13-vuotias. Se mies oli pettänyt raskaana olleen äidin ja mennyt toisen kanssa naimisiin. Olen kuvitellut, että äiti laittoi minusta lehteen ilmoituksen.
Jos adoptioäitini olisi tiennyt, että olen puoliksi venäläinen, hän ei olisi minua ottanut. Pienessä Liperin maalaiskylässä sellainen olisi ollut liikaa, koska jo adoptio oli monelle liikaa.
Itse sain tietää adoptiostani viisivuotiaana, kun kylän lapset haukkuivat minua ottopennuksi. Aune-äitini joutui silloin tunnustamaan, että asia on totta. Se oli hirveä järkytys.
Vasta kuusivuotiaana sain tietää jotakin synnyttäjästäni. ”Sun äidilläsi on pienet kädet,” adoptioäitini tokaisi. Yhtäkkiä maailmaani oli tullut joku äiti, jota en ollut koskaan nähnyt. Sain mielikuvan, että synnyttäjäni oli moraaliton ja makasi milloin kenenkin kanssa.
Lapselle on hirvittävän kovaa se, että hän ei tiedä kuka hän on ja että tuntemattomasta vanhemmasta annetaan kauhea kuva. Lapsi kuvittelee, että hän on itsekin hirveä ja että hänessä on jokin vika. Aune-äiti sanoi minulle usein, että minusta ei tule kunnon ihmistä. ”Samalla tavalla tulet vielä kotiin yksinäinen lapsi kainalossa kuin äitisikin.” Siksi hyökkäsin naimisiin parikymppisenä.
Teini-ikäisenä löysin aitasta minua koskevan paperinivaskan. Synnyttäjäni nimi oli Martta Koljonen. Poliisiasemalta sain osoitteen ja poikaystäväni kanssa päräytimme Husqvarnalla Martan luo Joensuuhun vuonna 1961. Olin silloin 16. Lappu kourassa soitin ovikelloa.
Avaamaan ei tullutkaan juoppo ja kelvoton hutale, vaan vaalea, tavallinen viisikymppinen rouva. Martta suhtautui tulooni rauhallisesti ja sanoi, että on joka ikinen päivä ajatellut minua. Hän oli kerran käynyt meillä, kun olin 1–2-vuotias, mutta äitini oli sanonut, että ei tarvitse tulla toista kertaa.
Äitini ei pitänyt siitä, että selvittelin taustaani eikä hän halunnut, että olen Martan kanssa tekemisissä. Kävin silti joskus Martan luona.
Kun olin parikymppinen ja päässyt jo opiskelemaan Ateneumiin kuvataiteen opettajaksi, vaadin Martalta, että hänen on lopultakin kerrottava kuka minun isäni on. Hän itki ja häntä hävetti. Mutta olin sinnikäs, ja sitten hän sai sen sanottua: ”Isäsi oli venäläinen, Ivan nimeltään.”
Samoilla taidehistorian luennoilla kanssani istui rajan taakse jääneen Pälkjärven Alahovin talon tytär. Martta oli työskennellyt tilalla karjanhoitajana ja tullut siellä raskaaksi. Jos olisin silloin uskaltanut avata suuni, olisin voinut tavata opiskelijatoverini äidin, talon emännän, ja saanut tietää isäni sukunimen ja muutakin. Olen nähnyt emännän muisteloita arkistossa, ja sieltä on peräisin tieto, että isäni oli kotoisin Aunuksesta.
Myös muita ihmisiä olisi löytynyt: Yliopiston rehtori Lauri Kivinen oli Alahovin tilan pehtorin veli, ja pehtori olisi tuntenut isäni. Mutta en uskaltanut tilata audienssia ja kysyä omia asioitani! Miksi olemmekin niin arkoja elämän kaikkein tärkeimpien asioiden äärellä?
Minulla oli lopulta Martan kanssa hyvät välit, mutta on selvää, että en sanonut häntä koskaan äidiksi. Aune oli äiti. Hän sai kaikki äidin oikeudet, mutta ei osannut iloita niistä.
– Yhteistä meille sotavankien lapsille on se, että taustastamme on todella vaikea saada tietoja: sekä äidit että isät ovat vaienneet, Leena-Riitta Salminen sanoo.
Avioliittoni päättyi eroon perheväkivallan vuoksi. Otin 25-vuotiaana kahden lapsen äitinä vastaan ensimmäiset kuvaamataidon opettajan työt, jotka sain. Pidin taidekerhoa, jonne tuli Vesa, veteraanilukiolainen, joka rakasti koulunkäymistä, mutta ei läksyjä. Hän oli minua seitsemän vuotta nuorempi.
Me rakastuimme. Se oli tietenkin skandaali!
Olin saanut vakituisen paikan Kotkasta, ja Vesa muutti myös tänne, alkoi opiskella sairaanhoitajaksi ja meni lastenkotiin töihin. Menimme naimisiin, kun hän täytti 20. Minut ja lapset otettiin Vesan kotona lopulta hyvin vastaan. Mutta jos anoppi olisi silloin tiennyt, että olen vielä puoliksi venäläinenkin, en tiedä, mitä olisi tapahtunut. Vesan isoäidin, lottakouluttajan ja Karjalan evakon, olisi ainakin ollut se vaikea sulattaa.
Saimme Vesan kanssa kaksi lasta, ja meillä on yhteensä neljä lasta ja kahdeksan lastenlasta. Nyt taidekerhoa on pidetty jo 44 vuotta.
Olin kuusikymppisenä jo alistunut siihen, että en koskaan saa tietää isästäni muuta kuin etunimen. Olihan Suomessa ollut jatkosodan aikana peräti 64 000 venäläistä vankia, ja maatiloillakin heitä työskenteli vuosittain 10 000 kylvö- ja korjuuapuna.
Mutta vankien kanssa ei sopinut rupatella eikä heille saanut antaa muonaa. Kanssakäyminen oli ankarasti kielletty. Äitini ja isäni suhde oli siis pitänyt salata tarkoin.
Mutta sitten sain yllättäen sähköpostia Alahovin toiselta, minua kymmenisen vuotta vanhemmalta tyttäreltä. Hän tiesi tarinani ja oli tuntenut isäni henkilökohtaisesti. Hän kehotti minua katsomaan Pälkjärvi-seuran sivuja: ”Siellä on isäsi valokuva.”
Itkin kun näin kuvan. Isäni on olemukseltaan aika samanlainen kuin vanhin poikani. Kuvan tunnelma on iloinen, isä nauraa siinä sydämellisesti. Hänellä on suomalaiset sotilasvaatteet, vaikka eihän vanki olisi sellaisia saanut pitää.
Isäni oli tullut jo vuonna 1942 Alahovin taloon työhön 20 kilometrin päästä Wärtsilästä sotavankileiri 10:stä.
Hänestä tuli luottovanki, joka oli talossa pitkään, jopa ympäri vuoden. Aina kun tarvittiin luotettavaa miestä, kysyttiin Ivania. Voin siis olla ylpeä isästäni!
Martta oli minun syntyessäni 33-vuotias, ja Ivankin oli ilmeisesti varttuneempi, koska hän oli kertonut olevansa naimisissa. Isän vaimo ja kolme tytärtä oli viety Aunuksesta Äänisen yli suomalaisten vankileirille. Riski menehtyä siellä nälkään ja tauteihin oli tosi suuri. Etten vain olisi isäni ainut jäljellä oleva lapsi?
Kun isä joutui lähtemään viimeisten joukossa syksyllä 1944, hän itki, koska arveli, että hänet ammutaan tai viedään Uralille kaivokseen työhön, jossa todennäköisesti menehtyy.
Olen etsinyt hänestä tietoja arkistoista, mutta sukunimeä ei löydy. En saa koskaan tietää sitäkään, tiesikö Ivan minun edes olevan tulossa.
Nyt ymmärrän, että kun elämä on aivan kaoottista ja pommi voi pudota niskaan milloin tahansa, ihmiset ajautuvat toistensa syliin. Ja tiedän tutkimusten perusteella, että aina kun jossakin on sotavankeja, niin aina he jättävät jälkeensä lapsia. Tänäkin päivänä.
Meitä venäläisten sotavankien lapsia on Suomessa parisataa. Suomalaisten sotilaiden lapsia on Itä-Karjalassa myös varmasti satoja. Eivät meidän sotilaamme sen kummempia ole, jos olosuhteet ovat sellaiset, että leipäpalalla saa seksiä.
Sota on hirvittävä asia, mutta siinä on kummallisia rönsyjä. Minähän en voi olla kuin hirvittävän iloinen, että tämmöinen syntinen suhde on syntynyt Martan ja Ivanin välille ja minä olen tässä. Häpeä on selätetty ja päällimmäisenä on ilo siitä, että olen olemassa. Minulla on iso perhe enkä ole ollut yksinäinen enää vuosikymmeniin.”
Lue lisää:
Entinen pakolainen pyörittää nyt omaa firmaa
Minna Suuronen & Antti Virmavirta: “Emme muuttaneet maalle sattumalta”
Enni Mustonen eli Kirsti Manninen kutsuu kaikki kotiinsa
Lopeta murehtiminen – 10 vinkkiä huolettomampaan elämään
The post Venäläisen sotavangin tytär: ”Äiti itki kertoessaan isästäni” appeared first on Kotiliesi.fi.
Reilussa kymmenessä vuodessa halpakauppaketju Lidl on tehnyt sen minkä Perussuomalaiset politiikassa: Lidl on noussut markkinaosuudessa kolmanneksi suurimmaksi kaupparyhmäksi S- ja K-ketjujen jälkeen.
Lidlin Suomeen rantautumisesta lähtien, eli vuodesta 2002, olen boikotoinut saksalaiskauppaa – Liiteriä tai natsi-Siwaa – kuten kansa kauppaa kutsuu. Mutta nyt on jo pitkään kuulunut hyviä uutisia Lidlistä, joten on ehkä korkea aika purkaa boikottini.
Mutta vain mikäli Lidlin toimitusjohtaja Lauri Sipponen ja PAM-ammattiliiton puheenjohtaja Ann Selin antavat kaupalle puhtaat paperit minua askarruttavissa kysymyksissä.
Kohtaan Vantaan pääkonttorissa perustamisesta alkaen eri tehtävissä olleen Sipposen. Hän tapaa kuulemma koko ajan ihmisiä, jotka eivät ole vielä käyneet Lidlissä, vaikka se on toiminut Suomessa 13 vuotta. Tiristettynä Sipponen myöntää, että boikotoijan kohtaaminen hikoiluttaa.
– Siksi riisunkin heti takkini tuolin selkälaudalle, Lauri Sipponen, 45, sanoo.
En anna johtajan jäähdytellä, vaan uhkaan häntä liikkeen omalla termillä: tämä grillimaisteri on kuumentanut pihtinsä huolellisesti. Minulla on kolme syytä boikottiini ja nyt katsotaan, nouseeko savu kohta Sipposen korvista.
Suomalaiset ovat hulluina kermajuustoon. Se näkyy tämänkin kaupan valikoimissa.
Lyön ritilälle ensimmäisen boikottileikkeeni: journalistisen ammattiylpeyden. 2000-luvun alussa saatiin vihiä, että Lidl on rantautumassa Suomeen, mutta manööveristä ei annettu tietoa. Lidlistä ei pukahdettu sanaakaan, vaikka kauppapaikkoja varattiin. Moinen salailu ei meidän toimittajien mielestä sopinut avoimeen pohjoismaiseen yhteiskuntaan.
Kun myymälöitä sitten avattiin, niissä ei saanut kuvata, ja Lidl ilmoitti, että se välttelee julkisuutta. Oli muka kiire, koska perustajatiimi oli pieni ja tekemistä paljon. Voi olla. Mutta nyt Sipponen tunnustaa julkisuusvälttelyn olleen vanhanaikaista yrityskulttuuria.
– Tuohon aikaan niukka tiedotus Suomessa oli yhtiön linjan mukainen. Saksassa kulttuuri on erilainen. Siellä ei ole ollut tapana kertoa esimerkiksi omistajista. Eihän tunneta vaikkapa Miele-perhettä eikä liioin Lidlin omistavan Dieter Schwarzin perhettä. On kerrottu vain asiakkaille tuotteista. Tämän linjan mukaista oli se, että ei ollut resurssejakaan: tuolloin edes emoyhtiössä ei ollut viestintäosastoa.
Mutta saksalaistenkin maailma muuttui 2010-luvulle tultua, kun sosiaalinen media asetti uudet haasteet. Salamyhkäiset firmat joutuvat nykyään ikävien huhujen uhreiksi. Alkuaikojen jälkeen tiedotuksen linjaa Lidlissä on muutettu.
– Tiedottamattomuus oli myös myytti, joka alkoi kantaa itseään. Vaikenijasta kirjoitettiin enemmän kuin muutoin olisi tehty.
Hyllytys on myyjien mielestä mukavin työ, välillä kaikki myyjät ovat kassalla ja paistopisteessä. Myymäläpäällikkö Sanna Viitanen, 28, on työskennellyt Lidlissä jo kymmenen vuotta.
Seuraavaksi pyöritän grillitikussani kovaa kamaa: kotimaisuutta. Tarkistan aina, missä tavarat on tehty ja tuen suomalaista työtä, jos tuote on hyvä ja hinta kohdallaan.
Omistin boikottini alussa K-kaupan osakkeita ja olin maksanut S-kaupan osuuskuntajäsenmaksun – miksi siis omistajanakaan kävisin saksalaisessa kaupassa, jonka tuotteet ovat pääosin ulkomaisia ja jonka tuotot menevät muualle?
Isänmaallinen kysymykseni näyttää olevan toimitusjohtajalle helppo bratwursti. Hänen mielestään kansainvälistyminen ei ole Lidlille ryöstöretki, kuten laajeneminen ei ole ryöstöretki S- tai K-kaupoillekaan, jotka ovat levinneet Baltiaan, Ruotsiin tai Venäjälle.
– Suomesta mennään ulkomaille ja tänne tullaan muualta tekemään kauppaa. Eihän voi olla niinkään, että suomalainen saa ostaa loma-asunnon Espanjasta mutta espanjalainen ei Suomesta.
Totta. Jotta kotimainen yritys menestyisi, sen pitää nykymaailmassa pärjätä myös kansainvälisesti. Pienen maan ostovoima ei riitä määrällä pelaavassa päivittäistavarakaupassa.
Aluksi Lidlissä oli vain vähän suomalaisia tuotteita, mutta nyt valikoimaa on lisätty. Tämä on kansainvälinen ilmiö: britit ostavat brittilihaa hullunlehmäntaudista huolimatta. Kuluttajat ajattelevat eläinten pitkiä kuljetusmatkoja ja valitsevat mieluummin kotimaisen tuotteen.
Lidl on kova neuvottelija suomalaisten tuottajien näkökulmasta, koska ketjun missiona on olla halvin eikä laatu saisi silti sakata. Neuvotteluporkkana on mehevä. Jos valmistaja pääsee Lidlin kansainvälisille listoille, menekki voi olla valtaisa. Koko Suomessa on 3 200 ruokamyymälää, Euroopassa pelkästään Lidlejä on 10 000.
– Suomessa osataan esimerkiksi ruisleivät, laktoosittomat tuotteet ja proteiinijuomat. Niistä voi tulla vientituotteita, koska terveysboomi on iso juttu nyt muuallakin. Jos tuottaja saa tuotteensa leviämään ulkomaille, se on huikea juttu suomalaisille. Keskustelemme aivan liian itsekeskeisesti näistä asioista.
Kaupat ja muut yritykset ovat alkaneet viime vuosina kertoa, kuinka paljon ne maksavat vuosittain veroja Suomeen, koska kansalaiset haluavat tietää, menevätkö tuotot veroparatiiseihin vai tuntevatko yritykset yhteiskuntavastuunsa. Aiemmin tuotoistaan vaiennut Lidl on kääntänyt myös tässä kelkkansa ja kertoo maksaneensa täysimääräisesti veroa jo vuodesta 2009, kun alkuvuosien tappiot oli vähennetty.
Ostoskorissani on melkein vain heräteostosherkkuja: ananasta, pähkinöitä, suklaata ja voisarvia. On joukossa sentään kaurapuuroa, luomuruisleipää, kurkkua ja banaania. Hinta: 43,20 euroa.
Grillipihtini alkavat uhkaavasti haaleta, nyt on pistettävä pannulle kolmas ja paksuin pihvini: henkilöstön kohtelu.
Niihin aikoihin, kun Lidl aloitteli Suomessa, toimin Suomen Aikakauslehdentoimittajain Liiton puheenjohtajana. Siksi kiinnitin erityisesti huomiota juttuihin, joiden mukaan Lidlissä vaikeutettiin ammattiyhdistykseen kuulumista ja luotiin pelon ilmapiiriä työpaikoille.
Nyt alkaa arina kärytä: Millä tolalla Lidlissä on järjestäytymisen vapaus? Kohdellaanko työntekijöitä alentavasti?
Sipponen harmittelee, että koko Lidl sai huonon maineen työnantajana, kun saksalainen aluepäällikkö laittoi myymälävarkauksia tarkkailevat vartijat vahtimaan monitoreistaan samalla työntekijöitä. Lidlille tuomittiin Saksassa 1,5 miljoonan euron sakot tästä työntekijöiden tauko- ja wc-tilojen urkkimisesta. Myös työntekijöiden terveystietoja tilastoitiin laittomasti. Suomessa työntekijöitä on puhuttanut se, saivatko osa-aikaiset lisätunteja ja päätettiinkö työsuhteita koeaikana ilman pätevää syytä.
– Olen vastannut henkilöstöstä heti alusta asti eikä meillä ole ollut yhtään konfliktia eikä ole puututtu järjestäytymiseen. Meillä on hyvät suhteet Palvelualojen ammattiliiton ja sen edustajien kanssa, Sipponen vakuuttaa.
Suomen suurimman ammattiliiton PAMin puheenjohtajan Ann Selinin mukaan Lidl yritti aluksi tuoda saksalaista työkulttuuria suhteessaan työntekijöihin ja ammattiyhdistykseen, mutta yritys huomasi varsin pian, mikä ei toimi Suomessa.
– Aluksi oli hankalaa, mutta nyt Lidlissä maksetaan jopa parempaa palkkaa kuin joillakin kilpailijoilla ja yritys kouluttaa työntekijöitään. Suomalainen ketju taitaa olla muun Lidlin sisällä jopa malliesimerkki työntekijöiden osalta. Ihmiset viihtyvät ja ovat ylpeitä siitä, että ovat Lidlissä työssä, Ann Selin sanoo.
Suuri croissant-sota syttyi, kun Lidl avasi paistopisteet ja alkoi myydä tuoreita voisarvia edullisesti. Muut kaupat seurasivat perässä.
Hyväksyn vastaukset ja päätän lopettaa boikottini. Olen valmis astumaan kuvaajan kanssa Helsingissä Lidlin Tukkutorin myymälään.
Alkaa jännittää, kun lähestyn harmaata laatikkomyymälää. Rullaan ostoskärryni sisään. Olen päättänyt tarkkailla ensiksi myymälän tuoksua, sillä nenä turtuu myöhemmin. Olen kuullut, että kaupat houkuttelevat asiakkaitaan erilaisilla hajupotpureilla. Tämän myymälän haju tuo mieleeni metvurstin. Hyvin saksalaista!
Vasemmalle jää muutama yksinäinen kukkakimppu, mutta katseeni kiinnittyy vihanneksiin ja hedelmiin. Ostan 99 senttiä kilo maksavan ananaksen ja kaksi kurkkua hintaan 1,65 euroa kilo. Molemmat ovat varsin edullisia.
Vihanneksia ei ole aseteltu niin aistikkaasti kuin hedelmä- ja vihannesosastostaan useasti palkitussa vakikaupassani, jossa paprikapyramidien takana on peilejä ja purjot on taiteiltu viuhkan muotoon.
Sitten pitää kiertää vihannestiskin toiselle puolelle hakemaan banaania. Matkalla näen paljon suomalaisia vihanneksia: kyssäkaalia, punakaalia, pensaspapua, ruusukaalia, lehtikaalia, sipuleita.
Kaurapuuro on minusta niin halpa ruoka-aines, että en uskonut sitä voivan enää halventaa. Merkkituote Elovena maksaa omassa kaupassani 1,10 euroa, Lidlin suomalainen kauraryynikilo vain 64 senttiä. 40 prosenttia edullisempi hinta on todella merkittävä.
Hintojen halventuminen onkin yksi merkittävimmistä viime vuosien ilmiöistä suomalaisessa kaupassa: Kilpailu on kiristynyt, vaikka lähes 80 prosenttia kaupastamme on edelleen keskittynyt S- ja K-ryhmille. Uusia kilpailijoita ei ole enää Lidlin jälkeen pienille markkinoillemme tullut. Samaan aikaan kotimaiset halpahalliketjumme ovat keskittyneet; nekin myyvät ruokaa.
Olen laatinut listan, jonka avulla yritän bongata, mitä Lidlissä ei ole. Tuoretta korianteria löytyy, ja ostan ruukun rucolaa, koska se on edullista: 1,50 euroa. Löydän tuoretta kalaa, tosin tietenkin valmiiksi pakattuna. Mutta mustaa irtoteetä ja sitruunatahna lemon curdia paahtoleivän päälle ei näy missään. Pussiteetä ja kirsikkahilloa kyllä olisi.
Hintatietoinen kuluttaja Ann-Christine Backström vertailee kauppojen tarjouksia. Lidlistä hän ostaa hedelmiä ja vihanneksia.
Nostan kärryyn myös purkin Kalamata-oliiveja 1,65 euron hintaan. Haluan tukea kärsivää Kreikkaa: oliiviöljy, balsamico-etikka ja feta-juusto ovat jo pari vuotta tulleet pöytäämme vain Kreikasta. Kauppa onkin saanut tottua jo vuosien ajan siihen, että me kuluttajat nostamme tai laskemme peukaloita ostoksillamme: Aura-sinappi joutui palaamaan Suomeen, kun kuluttajat eivät ostaneet sitä Ruotsissa valmistettuna.
Kuluttajat ovat nykyään yllätyksellisiä reaktioissaan. Jotkut kuulemma boikotoivat liikettä, jossa on Suomalainen Suomi-yhdistyksen jäsen työssä. Lailliseen yhdistykseen kuuluminen on kansalaisoikeus, mutta entä jos yhdistyksen jäsenet ryhtyvät laittomuuksiin?
Tällaisten asioiden kanssa kauppa ei ole ennen joutunut painimaan, mutta ajat ovat muuttuneet monin tavoin. Nyt täytyy olla selvät sävelet ja toimintasuunnitelmat yllätysten varalle.
Kohtaan käytävällä pari kertaa viikossa Lidlissä käyvän Ann-Christine Backströmin. Hänkin osoittautuu kaupan kannalta kovaksi luuksi, sillä hän ei käytä suosittua paistopistettä eikä etsi suomalaisia tuotteita, vaan itselleen mieluisinta vaihtoehtoa. Hän ei osta edes kaikkein suosituinta tuotetta, kivennäisvettä.
– Suhauttelen hiilihapot omalla Sodastream-koneellani. Olen tarkka hinnoista ja käyn kaupoissa tarjousten mukaan, Ann-Christine Backström sanoo.
Olli Rantamäki vinkkaa suklaasta, joka maksaa vain viisi euroa kilo. Lähden etsimään, mutta voi, tumma suklaa on loppu. Otan maitosuklaan.
Myös Grafenwalder-oluen hylly on vajaa. Ei ihme, sillä olutta oli äsken myynnissä lounaspaikassamme kiinalaisessa ravintolassa, valokuvaaja hoksaa. Ehkä 1,05 euroa purkki maksava olut on niin edullista, että sitä kannattaa myydä vielä eteenkinpäin? Hämärtyykö tässä jo tukkukaupankin rooli? Huomaan, että sokeri on myös lähes loppu ja arvelen Lidlissä käyvän käteviä Kotiliettä lukevia emäntiä, jotka tähän vuodenaikaan keittävät hilloja. Nuorella kuvaajalla on toinen näkemys: ehkä sokeria tarvitaan kiljun tekoon.
Työkaverilta olen jo kuullut, miten hänen äitinsä ja tämän sisar jahtaavat Lidlin ankkatarjouksia. Kun 2,5 kilon pakasteankka tulee tarjoukseen, suvun puhelimet käyvät kuumina. Se, joka ensinnä ehtii kauppaan, ostaa kaikille oman ankan, sillä kohta ne ovat loppu.
Tämä on Lidliltä taitavaa. Jos nykyajan yltäkylläisyydessä elävä ihminen saadaan uskomaan, että on ostettava heti ja paljon, halpakauppa osaa luoda itsestään edullisen ja yllätyksellisen mielikuvan. Myönnän, että aina en tiedä ostanko elämyksen, pelkän mielikuvan vai tuotteen.
Kuka haluaisi jäädä ilman halpaa, harvinaista pakasteankkaa?
Vihdoin olen kassalla. Edessäni on somaliperhe, joka lastaa hihnalle viisi purkkia maitoa. Olen sittenkin Suomessa!
Oman ostoskorini kummalliset tuotteet maksavat 43,20 euroa. Ei tämä nyt niin halpaa ole.
Entä maku?
Suklaat olivat kaikki mainioita. Erityisesti ilahduin salmiakkisuklaasta, joka toi mieleeni Islannin, jossa tämä pirtsakka makuyhdistelmä on kansallisherkku. Croissantit ovat kuohkeita, mutta Sipposen mielestä ”Euroopan parhaat” luomuruispalat olivat minusta liian vaaleiksi paistettuja.
Hurmaannuinko, kuten toimitusjohtaja toivoi käyvän?
Ei, en hurmaantunut, mutta silloin tällöin voin poiketa.
Kun tarjolla on halpa pakasteankka.
Katso täältä video: Näin päättyi Riitan Lidl-boikotti
Lue lisää:
Kotiäiti Liisa Helve-Sibaja: “Pitäisikö imuroinnista innostua?”
The post Eka kerta Lidlissä appeared first on Kotiliesi.fi.
Lehdessä on 64 upeaa leivontareseptiä: Suklaa, suklaa, suklaa: kakkuja, fondant, leivos, piirakka, keksit ja muffinit. Innostu ja ylläty! Pikkuleipä- ja piparikisan 10 parasta lukijan ohjetta.
Keliaakikon gluteenittomat herkut syntyvät ilman jauhoja: 6 ohjetta.
3 x kakkukirjailijoiden uskomattomat luomukset: Emma Iivanainen, Eleonora von Smöör alias Elina Jyväs ja Jenni Höijer. Plus raakakakkuleipuri Maria Lönnqvist.
Jälleen trendien aallonharjalla: ihanat kahvikakut (eli kuivakakut). Juurileivän hullaannuttamat Patisserie Teemu & Markuksen Teemu Aura ja Markus Hurskainen.
Suolaiset piiraat joulunalusajan illanistujaisiin + 5 oivaltavaa ohjetta, miten käyttää punajuurta leivonnassa. Kahvipöydän klassikot + ruokatoimittajamme Marja Malisen ja Anna-tyttären joulun luottoreseptit.
Ps. Myös Kotiliesi Jouluelämää -lehti on ilmestynyt!
The post Joululeipurien parhaat ohjeet! appeared first on Kotiliesi.fi.
Kaupungin symboli ja ykkösnähtävyys on Corcovado-vuorella kätensä levittävä Kristus-patsas. Sen luo pääsee paitsi maisemajunalla, myös vaeltamalla. Polku lähtee kasvitieteellisen puutarhan vierestä Parque Lajesta. Vaellusreitti kulkee sademetsän läpi, joten suorassa auringonpaisteessa ei tarvitse kiivetä. Helpolla vaeltaja ei silti Kristus-patsaalle pääse: Matka kestää kokeneillakin kulkijoilla useamman tunnin. Reittien vaikeimpiin kohtiin on kuitenkin kiinnitetty köysiä, joista voi ottaa tukea. Jos kunto loppuu, kiipeilyn jälkeen itse patsaalle voi nousta liukuportaita pitkin. Vaellus on vaivalloisin, mutta myös halvin ja elämyksellisin, tapa päästä Kristus-patsaan jalkojen juureen. Ylhäältä aukenevat huike- at maisemat palkitsevat, ja nääntynyt kulkija saa syödäkseen ja juodakseen matkailijoille suunnatussa ravintolassa. Jos pelkkä ylöspäin kipuaminen riittää päivän urheiluksi, alas pääsee taksilla tai junalla. Siunausta paluumatkalle voi käydä pyytämässä patsaan alle rakennetusta kappelista.
Vain muutaman kilometrin päässä Rio de Janeiron keskustasta Tijucan luonnonpuistossa on lepoa kaipaavan keidas. Kasvitieteellisen puutarhan kupeesta Jardim Botânicon kaupunginosan läpi nousee rinne, joka vie lyhyen vaellusreitin kautta varjoisille vesiputouksille Cachoeira do Boxeen. Bussi tuo rinteen juurelle, mutta koko matkan pääsee taittamaan myös autolla. Kävely kuitenkin kannattaa, jos haluaa nähdä eksoottista puustoa ja apinoita. Nousun jälkeen ylätasanteella voi jo ihailla vesiputousta, mutta parhaat näkymät siihen saa, jos kiipeää putousten yläjuoksulle. Vaikka kyltti varoittaa, että reitti on vaarallinen – ”Dangerous track – Life in Danger” – sen pystyy nousemaan aloittelevakin vaeltaja. Nousun jyrkimmässä kohdassa saa apua kallioon kiinnitetystä kettingistä. Palkinnoksi kipuaja voi kylpeä putousten yllä ja loikoilla varjoisilla kivillä virtaavan veden y3mpäröimänä.
Kivet muodostavat vesiputouksille suihkukopin, jossa voi virkistäytyä viileässä vedessä.
Jos suuren kaupungin rytmeiltä ja remuamiselta haluaa kunnolla rauhaan, voi matkustaa kolmen tunnin bussimatkan päähän Ilha Grandelle, suomennettuna suurelle saarelle. Saarelta ei löydä villiä yöelämän keskusta, vaan lukuisia hiekkarantoja, vaelluspolkuja ja valloittamistaan odottavia vuoria. Paikalliset myyvät raikkaita mehujäitä, kalastajilta saa tuoretta kalaa ja rantapromenadilta voi ostaa açaín, eli paikallisesta superfood-marjasta tehdyn kylmän herkun. Illalliselle voi mennä rantahietikolle ravintolaan, puihin kiinnitettyjen lyhtyjen alle.
llha Granden -saaren suojaisella puolella pääsee nauttimaan tyynestä merestä.
Rio on kaunis, katsoi sitä mistä kulmasta tahansa. Yksi kauneimmista kulmista löytyy Dois Irmãoksen, kahden veljeksen, kukkulalta, jonne kiipeää noin tunnissa. Polku alkaa Vidigalin favelan eli slummin laelta. Turvallisimmin reitin alkuun pääsee moottoripyörätaksilla tai minibussilla favelan ala-aukiolta. Itse favelaankin voi tutustua matkalla. Kukkulalle kannattaa nousta joko aamulla päästäkseen idylliselle piknik-lounaalle, tai alkuillasta ihailemaan, miltä kuuluisa Ipanema näyttää auringon laskiessa.
Ipanema-rannan viereiseltä kukkulalta näkee koko Rion yli.
Brasiliassa on paljon rantoja, ja sitten on Ipanema. Paikallisten suosima, elokuvista ja lauluista tuttu ranta ei kerää kehuja turhaan. Loikoilun ja caipirinha-kauppiaiden tarjousten hyödyntämisen lisäksi aktiivilomailija voi harrastaa rannalla monenlaista. Suosituin rantalaji brasilialaisten keskuudessa on jaloilla pelattava rantalentopallo. Lajia varten on kenttiä pitkin rantaviivaa, ja porukoihin voi päästä mukaan reippaasti kysymällä. Rantaa pitkin voi myös lenkkeillä, kunhan osaa väistää leikkivät lapset ja yllättävän voimakkaat aallot. Yksinäisempää puurtamista suosiva valitsee ulkokuntosalit, joiden telineissä saa hien sopivasti intaan ennen pulahdusta Atlantin valtamereen.
Ipaneman aalloista voi nauttia myös surffaten.
Lue myös:
München päivässä – matkailijan vinkit
Mallorca: lähde vuoristoon
Galicia – Espanjan vihreä rannikko
Mikä on Suomen paras matkailukohde?
The post Rio – viisi vinkkiä matkailijalle appeared first on Kotiliesi.fi.
