Lukemattomat käsiparit eri puolilla Suomea kutovat tälläkin hetkellä pikkuruisia sinivalkoisia sukkia tai pipoja lahjoitettavaksi juhlavuonna syntyville vauvoille. Eleessä on luonnollisesti kysymys paljon suuremmista asioista kuin sinänsä aina tarpeellisista asusteista.
Uudet kansalaiset toivotetaan tervetulleeksi lämpimin tuntein ja ajatuksin. Niissä yhdistyvät niin hyvä tahto ja lapsirakkaus kuin myös ilo itsenäisestä isänmaasta ja sen pitkästä historiasta, jossa meistä jokainen on osallisena, vastasyntyneetkin välittömästi päivänvalon nähtyään.
Uusille yhteisön jäsenille halutaan lahjoittaa muisto syntymävuoden erityisyydestä. Samalla syntyy kollektiivinen kunnianosoitus suomalaiselle käsityöperinteelle. Perinteelle, joka on säilynyt elinvoimaisena sukupolvelta toiselle, koska kädentaitoja on kunnioitettu ja pidetty eteenpäin välittämisen arvoisina. Puu, sammal, tuohi, kivet ja lukemattomat muut luonnonmateriaalit käsitöiden raaka-aineina sitovat perinteen Suomen luonnon erityislaatuisuuteen aivan konkreettisesti.
Olen aina arvostanut kaikkea itse tehtyä, olipa kyseessä sitten vaate, syntymäpäiväkortti tai vaikkapa pöytäliina. Ihailen äitiäni, joka on taitava kutoja, ompelija ja virkkaaja.
Eniten iloa tuottaneet joululahjani sain viime vuonna 11-vuotiaalta, joka muotoili ja maalasi joulukoristeen, sekä 8-vuotiaalta, joka piirsi ja signeerasi muotokuvan Lennu-koirastamme. Nämä harvinaislaatuiset esineet saadessani tunsin, että olin aivan erityisesti ollut lahjan antajien lämpimien ajatusten kohteena, aivan kuten tuhannet pienet vauvat sinivalkoisissa sukissaan.
Miksi itse tekemisen perinne niin helposti katkeaa aikuisuuteen? Vielä lapsuudessa äitien- ja isäinpäiväkorttien tekeminen on kunnia-asia. Emmekö vain yksinkertaisesti osaa tai vaivaudu opettelemaan ja sitä myöden häpeämme puutteellisia taitojamme, harakanvarpaista käsialaa, tikku-ukkotasoisia piirusteluja ja kömpelöjä askarteluja?
Miksi rima aikuisen, ei-ammattimaisen kädentekijän osalta asettuu niin korkealle – jos ei ole huippuosaaja, ei kannata sitten yrittää ollenkaan. Eikö ajatus sittenkään ole se kaikkein tärkein? Vai onko sittenkin niin, että tuo rima on vain meidän oman päämme sisällä?
Miksi aikuisen itse tehtyä lahjaa ei voisi arvottaa aivan samoin kriteerein kuin lapsen – että käsityö on aina massatuotettua ainutlaatuisempi? Niin ainakin itse koen. Käsityöläinen, olipa hän sitten harrastelija tai ammattilainen, laittaa aina oman persoonansa peliin valmistaessaan yksilöllisen tuotteen. Minulle käsityöt ovat luksusta suhteessa teollisesti tuotettuun.
Se, että joku uhraa aikaansa ja näkee vaivaa tekemällä itse, syventää lahjan arvon. Rahalla saa mitä tahansa nopeasti, mutta itse tekeminen vaatii toisenlaista paneutumista.
Ostettuunkin lahjaan voi toki kätkeytyä ja varmasti usein kätkeytyykin syvä ajatus ja merkitys, mutta se ei koskaan korvaa sen yksilöllisen jäljen ainutlaatuisuutta, jonka aito käsityöläinen tuotteeseensa ikuistaa. •
The post ”Itse tehty, rakkaudella” – Jenni Haukio pohtii kädentaitojen merkitystä appeared first on Kotiliesi.fi.