Paria vuotta alle neljäkymppisenä päätin, että kun täytän ne pyöreät, niin alan hiihtää. Kuulun niihin kaupunkilaiskakaroihin, jotka koulun jälkeen päättivät, että ikinä eivät enää suksia jalkaansa laita.
Nelikymppiset tulivat ja menivät, ja kiinnitin kyllä kaikessa hiljaisuudessa huomiota siihen, että moni ikätoveritar oli suunnitellut samanmoisia. Reippaampi ikätoveritar, sillä kahvilaturinoissa alkoi kuulua ensin hämmentynyttä ja sitten innostunutta puhetta hiihtämisen ihanuudesta ja autuudesta. Monet eivät jättäneet hiihtosuunnitelmaa sukkalaatikon pohjalle. Viheltelin itsekseni ja tuumailin, että ehkä tämä ei ole vielä oikea vuosikymmen. Mutta että se tulee varmasti.
Paria vuotta alle viisikymppisenä päätin, että kun ne pyöreät täytän niin aivan varmasti alan hiihtää.
Viisikymppiset tulivat ja menivät, ja nyt on tuloillaan se talvi, jolloin minun pitäisi muka hankkia sukset ja lähteä lykkimään lylyä. Mutta jotakin on tapahtunut tässä välissä:
1) Olen oppinut sen, että olen taipuvainen valehtelemaan itselleni. Tai en oikeastaan ’taipuvainen’, vaan valehtelen itselleni sujuvasti ja usein. En myöskään ole tuntenut tästä mitenkään huonoa omatuntoa vuosiin.
2) Olen oppinut sen, että erinäisten kipsien ja tikkien jälkeen jotkut suuret suunnitelmat ovat aivan turhia. Voin vasemman titaanikyynärpääni kanssa sauvakävellä maltillisesti, mutta hiihto ei tule olemaan minun urheilulajini koskaan.
3) Vihaan lunta. Se on märkää ja kylmää. Se on kaunista, kun katsoo ikkunasta tai kävelee auratulla tiellä, niin että ei kastu.
Elämä on hiihtänyt salaisen haaveeni ylitse. En tietenkään ole tästä varsinaisesti pahoillani, sillä miksi minun pitäisi hiihtää noin niin kuin ylipäätään? Ne vehkeetkin ovat kuin jostakin avaruus-tv-sarjasta. Minussa ei ole koskaan ollut hitustakaan hiihtäjää. Toisin kuin eläkeläisäidissäni, joka kyllä painelee pitkin lähimetsiä. Hänhän toki kuuluu ikäluokkaan, joka hiihti kouluun kesät talvet.
Nyt viisikymppisenä on hyvä aika lopettaa paperilinnojen rakentelu ja karsia kaikkein räikeimmät valheet elämää häiritsemästä. Todeta nöyrästi: en hiihdä ikinä. En myöskään todennäköisesti luistele ikinä. Pelkään kaatumista, ja haluan pitää toisen kyynärpääni luomuna.
Sen sijaan lumen sadettua – jos sitä tänne etelään ylipäätään sataa – aion ottaa valkoisesta valosta kaiken irti. Säkkipimeälle ja pitkälle talvelle ei saa antautua! Ylimääräinen D-vitamiini ja kirkasvalolamppu ovat hyödyllisiä ja joillekin meistä välttämättömiä, mutta jos on mahdollista nauttia lumesta päivänvalossa, on pöljä jos jättää mahdollisuuden käyttämättä. Peiton alla on ihanaa lukea kirjaa tai katsoa putkeen mobiiliapparaatista teinivampyyrisarjoja, mutta ulkona valossa on ainakin yhtä ihanaa.
Nyt viisikymppisenä nostan leukani uljaasti ja sanon: menen metsään auratuille kävelyreiteille! Hankin uuden satsin piilolinssejä, jotta voin mennä metsään pikku pyryssäkin! Ostan talvihousut!
Pahimmassa tapauksessa tämä on tietysti tarkkaan suunniteltua valetta, mutta ehkä ei. •
The post Hiihtämisen ihanuudesta appeared first on Kotiliesi.fi.